Mansikkaa

Ah, miten ihana ulkoilupäivä tänään oli. 3 viikon sisällä olemisen jälkeen vapaus maistui makealta. Oikeastaan mansikoilta, sillä ostin ja söin kesän ensimmäiset kotimaiset tuoreet mansikat.

Reissullani löysin myös uuden tuttavuuden. Vaaleanpunaiset mansikankukat. Upeita olivat!

Selkä on parantunut yllättävän hyvin toukokuun rasituksesta. Käsiä kuitenkin pisteli sormiin saakka keppeillen kävellessä. Eli jotain tulehduksen poikasta on vielä jäljellä. 

Vaikka itselläni oli todella ihana päivä ja vapautunut mielentila, 

Oli entistä suurempi järkytys tavata sattumalta tuttu, jonka kanssa näimme viimeksi noin 3 viikkoa sitten. 

Näissä viikoissa hän oli muuttunut aivan hurjasti. Hänellä on ollut masennus taustaa, mutta nyt muutos oli silminnähden huomattava huonompaan suuntaan. 

Muutos oli sekä fyysinen, että käytöksessä. 

Hänen koko olemuksensa oli kutistunut kokoon. Lisäksi kasvoista paistoi suuri tuska. 

Hän ei kuullut eikä kuunnellut. Keskittyminen oli olematonta. Häneen ei saanut kontaktia. 

Ennen hän aina vitsaili, nyt hän pelkäsi koko ajan. 

Hän näki kaiken hyvin vaikeana sekä tuskallisena. 

En tiedä, mitä hänelle on näinä viikkoina tapahtunut. Vai onko tapahtunut mitään. 

Pahinta oli, että minutkin hän näki "vihollisena" tai ihmisenä, joka satuttaa häntä jollain tavoin. 

Tunsin valtavaa voimattomuutta hänen tilanteensa edessä. En kuitenkaan pelästynyt. 

Ymmärsin, etten pääse häntä enää lähelle, jos hän on sulkenut minut ulos kokonaan. 

Hän ei halunnut puhua. Sekin oli uutta. Yleensä hän kertoo kaiken. Nyt ei mitään. Ei edes pienintä johtolankaa. 

Häntä voi auttaa vain hän itse. Jos hän ei halua löytää tietä ulos tuosta omaan itseensä käpertymisestä, häntä tuskin voi kukaan auttaa. 

Trauma voi oireilla noin. Myös jokin asia on voinut saada masennuksen pahenemaan vuosien stabiilin tilanteen jälkeen. 

Mene ja tiedä. 

Ihmisellä on kuitenkin oikeus valita. Jokaisella on oikeus pitää asiansa ominaan, ja tehdä niiden kanssa työtä omaan itselle sopivaan tahtiinsa. 

Ei ole minun asiani hoputtaa ketään tai painostaa kertomaan mitään. En voi edes vaatia toista olemaan tuntematta niin kuin hän tuntee tällä hetkellä. 

Minä voin vain odottaa. 

Jos hän päättää selvitä, hän löytää siihen keinot. 

Sen verran sain kuitenkin toivoa erotessamme omiin suuntiimme, 

Kun hän kysyi minulta, että näemmehän vielä..? 

-Tietenkin, vastasin hänelle. Ja pohdin mielessäni, että hienoa, kyllä sinä jälleen omaksi itseksesi tulet. 💖

Uskon sen auttaneen, etten peilannut hänen tunnettaan. 

Ainoa järkevä teko on toimia järjellä, silloin kun toisella tunteet ovat ottaneet vallan. 

Se on ainoa tie tasoittaa tunteiden luomaa illuusiota. Tässä tapauksessa pelkoreaktiota.