Tunnelukko

Selviytymiskeino lapsuudessa oli itsensä pienentäminen.

Kun ymmärsin sen, että aina osatessani jotain, se vietiin minulta. Itsetuntoni lytättiin. 

Tai minua syyllistettiin ja kiusattiin osaamisestani. Tavalla tai toisella eristys muista toteutettiin. 

Jokainen kertoi minulle, kuinka lahjaton olen. Kuinka loukkaan osaamisellani milloin ketäkin.

Järjellä ajatellen tuossa ei ole päätä eikä häntää, mutta uskon todella monen ihmisen tunnistavan haitallisen ja itsetuntoa kurittavan toimintamallin. Vaikka lapsuudestaan.

Vaikka tiesin osaavani asioita, rooli otti vallan pikkuhiljaa. Aloin todella pelätä ja epäillä itseäni.

Kuitenkin roolin takana vahvistuin, sillä minulla oli asia, joka ruokki järkiajattelua.

Lukeminen.

Spotifyssä pyörivän mainoksen sanoin.. Mä oon eläny, koska mä oon lukenu.

Lukeminen antoi sen puuttuvan toisen näkökulman asioihin. Pystyi suorittamaan vertailua. 

Käytännössä omin turvallisen toimintamallin, jota esitin ulospäin. Sisäisesti kuitenkin analysoin ja kyseenalaistin asioita, sekä haaveilin oikeudenmukaisesta elämästä. 

Huomasin tämän itseni vähättelyn ja pienentämisen siskoni kanssa. Tunnelukko aktivoi siihen kuuluvan käytösmallin. 

Olimme pitkään erossa toisistamme sairauteni pahimmillaan ollessa. Siihen on monia syitä, miksi näin tapahtui. 

Kuitenkaan kaikki vaikutukset eivät olleet negatiivisia. 

Kävimme keskustelua ammattiosaamisistamme. Siskoni into piukeana kertoi mitä kaikkea oli oppinut erossa olomme aikana. 

Luojan kiitos, olemme samalla alalla, tosin hyvin eri puolilla, mutta hallitsemme molemmat kriittisen ajattelun sekä analysoinnin. 

Tämä auttoi, kun huomasin käyttäytyväni siskoni kanssa niin kuin aina ennenkin. - Minä en osaa mitään. Minusta ei ole mihinkään. Minä en saavuta mitään. Minkäänlainen menestys ei kuulu minulle. 

Puhelujen jälkeen aina ajattelin.. Ärsyttää miten negatiiviseksi muutun aina puhelimessa puhuessamme. 

Enhän minä yhtään ajattele noin.. 

Asia kuitenkin jäi siihen. En silloin perannut käytöstäni enempää. Vanha malli itsensä pienentämisestä toimi edelleen. Se tuli selkärangasta, se oli kotoisa toimintamalli. 

Sitten eräänä päivänä. Kerroin siskolleni jotain opettavaista tarinaa menneisyydestäni työelämässä. 

Silloin hihkaisin ääneen. Minun täytyy lopettaa tuon osaamattomuuteni hokeminen, sillä oikeasti osaan paljon ja tiedän myös paljon. 

Minulla on todella kattavasti kokemusta erilaisista asioista, joista ammattitaitoa on ammennettavissa. 

Miksi ihmeessä dissaan itseäni? 

Siksi, että siskoni läsnäolo sai palaamaan vanhoihin toimintamalleihin aivan huomaamatta. 

Käyttäydyimme, niin kuin olimme tottuneet aina käyttäytymään, jotta elossa olo oli mahdollista. 

Onneksi tunnistin tuon oman käytösmallini. Olemme puhuneet paljon, ja tunnistaneet itsessämme juuri näitä toimintamalleja, jotka ovat este miellyttävän elämän elämiselle. 

Olemme molemmat työstäneet myös näitä toimintamalleja. Meillä on paremmat keskinäiset välit nyt, kuin koskaan aiemmin. Jopa nautimme toistemme seurasta. Se ei ole vain velvollisuutta. 

Kumpikaan ei ole uhka kummallekaan, vaikka meidät siihen alistettiin aikanaan. 

Itsetuntemus on kaiken oman elämän rakentamisen peruspilari. 

Tunteilla pystyy määrittämään ihmisen. Hänen elämänsä arvon. Sen pystyy näin mitätöimään täysin. Ihminen on käytökseltään täysin hallittavissa pelkillä tunteilla. 

Sehän ei ole oikeasti fakta. Me vain miellämme ne tosiasioiksi. 

Arvostetuksi tulemisen tarve altistaa meidät tälle käytösmallille, joka lopulta tuhoaa meidät. 

Onkin aika pohtia ihan kylmällä järjellä mitä osaa ja mihin kykenee. 

Sitten se, mitä haluaa ja mitä voi saavuttaa, seuraa perässä.