Valokuvauskuplassa

Eilen valokuvausreissulla sattui outo kohtaaminen.

Olin kuvaamassa metsäpalstalla syrjäisellä polulla, ja kyynärsauva kaatui siinä tohinassa. Eihän sen nostamisella ollut mitään kiirettä, koska kuvaaminen oli tärkeämpää juuri sillä hetkellä.

Minä olen kuvatessa omassa valokuvauskuplassani. Omassa onnellisuuskuplassani.

En juurikaan kuule, enkä näe tai huomioi mitään muuta ympärillä olevaa. Se on minun henkilökohtaista omaa aikaani. Minun omaa vapauttani.

Siksi en hirveästi nauti kuvaamisesta seurassa. Minua ei saa hoputtaa.

Niinpä en kuullut ollenkaan, kun joku vieras täti oli ihan liki, ja aukaisi suunsa. 

Säikähdin ihan.

Hän siinä vaikeroi, voisiko hän nostaa kepin minulle, kun minulla on niin vaikeaa..?

Tokenin säikähdyksestäni ja samantien nostin kepin maasta.

Jatkoin juttua.. - Kiitos vain, ei ongelmaa. Kuvasin ja en huomannutkaan asiaa.

Hän jatkoi.. - Kyllä sitä saa kiitollinen olla, että pääsee kävelemään. On tuo ihan hirveää ja niin vaikeaa.

Hänen äänestään kuului tuskaisuus.

Minä siihen totesin tuttuun tapaan hymyillen samalla.. - No, minä olen harjoitellut tätä jo 3 vuotta. Ja olen kiitollinen näistä apuvälineistä, jotta pääsen näinkin hyvin liikkumaan.

Hän väitti vastaan. - Ei ei.. Kyllä se on niin vaikeaa ja vaivalloista.

Minä jatkoin ystävällisesti ja hymyillen.. - Ok.. Kiitos avuntarjouksesta ja hyvää loppuviikkoa!

Hän ei toivottanut minulle mitään, koska hänen mielestään minun elämäni on niin vaikeaa, ettei siinä voi olla mitään hyvää. Ei edes kohteliasta toivotusta.

Jäin kyllä aika sanattomaksi.

Onnellisuuskupla ja kohta aukeavat Tuomenkukat kuitenkin veivät siinä hetkessä kaiken huomioni.

Ihmettelen sitä, miten maailma määrittää mitä kukakin on ja ei ole.

Jos minun ulospäin näyttävä tilanteeni, josta tämäkään ihminen ei nähnyt kuin kepit,

Oli toivoton.

Niin miten sitten vaikeammin sairaan ihmisen tilanne?

Se olisi varmasti täysin mahdoton.

Jos ihminen pystyy hyväksymään vain tietyn mallin, kuinka täällä ollaan ja eletään,

Tai kuka saa olla ja elää,

Niin olemme hyvin vaarallisella alueella.

Luonnollinen tapa on kuitenkin sopeutuminen ihan joka lajilla. Ihminen ei tee poikkeusta.

Tämäkin ihminen teki melkoisia oletuksia minusta ja siitä mitä minä ajattelen.

Jos HÄN ajattelee niin, ei se ole totuus. Se on hänen näkökantansa perehtymättömään asiaan. Tunnereaktio.

Tunteita voi hallita. Mieltä voi kouluttaa. Asioihin voi perehtyä ja niihin voi suhtautua myös järjellä.

Tunnereaktio kertoo AINA VAIN ihmisen omasta suhtautumisesta asioihin.

Ei edelleenkään kollektiivista kantaa. Totuutta. Tai sairaan omaa kantaa asioihinsa.

Miksi ihminen määrittää toisen ihmisen omalla tunnereaktiollaan? 

Selviytymiskeinot kuuluvat jokaisen luodun olennon työkalupakkiin. 

Ne toimivat automaattisesti, jos tilanne niin vaatii. 

Siksi ei pidä aliarvioida asioita, joita ei ymmärrä. 

Ei pidä tuomita toista vain, koska ei itse ymmärrä mitä toinen kokee. 

Siksi ymmärrys yleensä toisiakin kohtaan kasvaa, kun itse kohtaa vastoinkäymisiä. 

Työkalupakkiin ilmantuu keinoja, joilla asioista mennään eteenpäin tai yli. 

Ihminen, joka luulee, ettei voi selvitä, ei ole itse huomannut tämän työkalupakin olemassaoloa. Eikä tiedosta olemassaolevien keinojen voimaa. 

Kaikki vieras leimataan hankalaksi ja vaivalloiseksi. 

Siinä samalla mitätöidään koko ihmiskunta. Koko ihmisaivojen huima kapasiteetti. 

Ihmisen perusajatus eli elämänilo. 

Vaikeudet eivät tarkoita sitä, että elämänhalu tai elämänilo olisi menetetty. 

Ei. Sen tekee toivottomuus. Joka vie näköalattomaan tilaan. 

Mitä, jos juuri nyt pysähtyisi ajattelemaan mitä kaikkea kaunista ympärillä onkaan?

Voi yllättää itsensäkin siitä, mitä kaikkea upeaa voi löytää. Niin itsestään, toisista, kuin ympäristöstäkin. 

Minä sanon henkilökohtaisesti.. Kiitos luonto! 

Ja kiitos aivot! Kiitos selviytymisen ja positiivisen ajattelun toimintamallit! Kiitos järkiajattelu!