Pokkurointiako?

Sana eliitti määritellään eri tavoin eri puolella maata.

Yhteistä määritelmille kuitenkin on raha ja sen mukanaan tuoma vaikutusvalta.

Tai ainakin kuvitelma vaikutusvallasta.

Minä en ole koskaan voinut sietää moista luokkajärjestys roskaa.

Muistan nuorena kosmetologioppilaana, kun koulussa meillä oli oppihoitola, jossa teimme töitä.

Minulle ihmiset ovat aina olleet samanarvoisia olosuhteistaan huolimatta.

Ainoa asia, jolla luokittelen ihmiset, on käytös.

Jostain syystä sain vakioasiakkaakseni erään silloisen silmäätekevän ja vaikutusvaltaisen henkilön.

Minä en siitä ymmärtänyt tai välittänyt tuon taivaallista. Hän oli mukava persoona, ja hänen kanssaan meillä oli aina hyvät jutut.

Kerran hän oli käyttänyt vaikutusvaltaansa, ja varannut ajan minulle soittamalla suoraan opettajalle, vaikka työpäiväni oli aivan täysi.

En ollut huomannut asiaa, ja hoisin minulle ajan varanneita asiakkaita. Olin työn touhussa, kun minut tultiin hakemaan odotustilaan.

Siellä tämä silmäätekevä oli hyvin tuohtunut, kun en ollut ollut häntä vastaanottamassa.

Opettaja oli paikalla. Hän kovisteli minua siinä asiakkaan kuullen. Asiakas oli minuun hyvin loukkaantunut.

Totesin vain tyynesti. - Pyydän sekaannusta anteeksi. Minulla on tuolla kuitenkin tällä hetkellä asiakas odottamassa, että teen hänelle aloittamani työn loppuun.

Työssä menee niin ja näin kauan. Jos haluatte odottaa, aloitan hoitonne klo..

Muussa tapauksessa voisimme katsoa liikenisikö joku muu tekemään teidän varaamanne hoidon, tai sitten varaamme teille uuden ajan toiselle päivälle.

Kuinka haluatte toimia?

Hän halusi minut. Hän odotti.

En antanut alennusta, enkä hyvitellyt. Minä hoidin työni. 

Se, että hän halusi ajan jonkun toisen henkilön ajan kustannuksella EI ollut minun ammattitaitoni vika. Se oli hänen halunsa. Ja minä en siihen taipunut jonkun toisen kustannuksella.

Siksihän hän minut halusi, tiesi työni jäljen olevan juuri sitä mitä pitikin. Miksi siis olisin työni hinnasta mitään alennusta hänelle antanut?

Opettaja kuitenkin ripitti minut vielä työpäivän jälkeen. Hän ei voinut käsittää, kuinka tökerösti kohtelin tätä vaikutusvaltaista henkilöä. Enkö tosiaan ymmärtänyt omaa parastani.. 

Kysyinkin.. Eikös hän sitten ollut työhöni tyytyväinen? Minun tehtävänihän oli tehdä hänelle hänen varaamansa hoito. 

Opettaja pyöritteli tuskaisena päätään. Sain kuulemma olla tyytyväinen, että asiakas lupasi tulla vielä uudestaan. 

En oikein ymmärtänyt. Minun takianihan hän siellä kävi. Muut eivät kelvanneet, vain minä. 

Enkä minä ollut koskaan pokkuroinut häntä mitenkään. Normaalia asiakaspalvelua vain, niin kuin kaikille tasapuolisesti. 

En siis todellakaan ymmärtänyt opettajani tarvetta kohdella yhtä henkilöä eri tavalla. 

Käytännön kannalta minusta siinä ei ole edelleenkään mitään järkeä. 

Kuitenkin tämä henkilö oli antanut minulle täydet pisteet arvostelussa, joten ei se nyt ihan väärin mennyt. 

Työelämään siirtymisen jälkeen näitä tapauksia riitti. 

Suhtautumiseni asiaan tai ihmisiin ei kuitenkaan muuttunut. Se ei ole erilaista nytkään, tänä päivänä.

Vaikka ensimmäinen työpaikkani oli luxushoitola. Opettajani sanoi minun sopivan sinne. Edustin kuulemma sitä maailmaa. 

Itse ajattelin hänen tarkoittavan lähinnä tapaani kohdella ihmisiä.

Vaikka työ oli helppoa, se oli pintakiiltoa, se oli myös pintaliitoa, en jaksanut sitä. Siinä ei ollut haastetta. Se ei saanut minua innostumaan. Siitä puuttui taitojen oppiminen, sekä uuden oppimisen ilo sekä mahdollisuus. 

Vuoden päästä irtisanouduin, kun pyydettiin töihin muualle. Silloin pomoni halveksien sanoi minulle.. 

- Minä otin sinut tänne, vaikka et tähän maailmaan kuulu.. Minä annoin sinulle mahdollisuuden ja sinä kiität minua siitä menemällä rivitytöksi. Ja itkua ja ovien pauketta päälle. 

Niin tein. Rivityttönä olin onneni kukkuloilla. Ammattiosaamiseni kasvoi kohisten. Tapasin upeita ihmisiä ja kuulin mitä ihmeellisempiä elämäntarinoita. Sain asiakkaistakin ystäviä. Sain kunnioitusta hyvin osatusta ja tehdystä työstäni. Olin siellä, mitä varten olin kouluni käynyt. 

Se oli yksi työhistoriani tärkeimmistä ja parhaimmista päätöksistäni. 

Ainoa, missä asiassa asiantuntemus on kasvanut, on eliitille määritellyt eri vapaudet. 

Se on täysin käsittämätöntä.

Ihmisen käyttäytyminen ei ole riippuvainen rahasta. Vastuunkanto puolestaan on. 

Viime yönä kuunnellessani omassa asunnossani tuon mainitun eliitiin möykkäämistä omassa kämpässään ja toisten häiriköintiä, en voinut olla täysin neutraali tälle epäkohdalle. 

Kuitenkin valtakoneisto on heidän osaltaan hyvin rasvattu. Samat säännöt, esim järjestyssäännöt, eivät heitä koske. Tämä minulle tehtiin erittäin selväksi taloyhtiön ihmisten toimesta. 

Silloin, kun näin menetellään, halutaan jotain hyötyä. Joillekin se voi olla jopa pelkoa. 

Ihmiset vain eivät välttämättä ymmärrä sitä, että valta ei tuo onnea. 

Se tuo ja luo valtavia paineita. Oikeastaan kukaan eliittiin kuuluva EI VOI myöntää olevansa samanlainen ihminen, kuin muutkin. 

Raha ja talous eivät välttämättä luo ongelmia. Ainakaan rahvaan kanssa samoja ongelmia. 

He eivät saa koskaan olla heikkoja. 

Vaikka vahvuuteen kuuluu osata määrittää myös heikkous. Jos osaa määrittää heikkouden, tietää mitä on vahvuus. Kuinka se saavutetaan. 

Jos muut huomaavat pienenkään särön luodussa illuusiossa, se altistaa heti hyväksikäytölle. Tai hyötymismahdollisuudelle. 

Ei siis välttämättä ole helppoa kohdata ihmisyyteen kuuluvia ongelmia asteikon yläpäässäkään. 

Toinen kummallisuus on julkisuus. Nykyään kuka tahansa voi olla julkkis. 

Julkisuuden halun määritelmään kuuluu tietty itsekkyys. Tietynlainen narsistisuus. 

Se ei ole hyvä, eikä paha asia. Se on asia. Määritelmä. 

Ihmisen täytyy saada julkisesta elämästä jotain, mitä hän kaipaa. 

Vaikka itse olisin voinut savuttaa menestystä musiikillisella alalla, tuskin olisin voinut sitä kuitenkaan työkseni tehdä. 

Minulta puuttuu halu esiintyä. On aina puuttunut. 

Jos saan julkisen esiintymisen suoritettua, tarvitsen ihan varmasti toipumislomaa sen jälkeen. 

En voimaannu asiasta, se vie voimani.

Valmennusta opiskellessani  ammattikorkeassa, eräs näyttelijä opetti minulle keinoja, kuinka esiintymisjännitystä voidaan suitsia. 

Siitä oli hyötyä. Kyllä minä työni hoidan. En vain pidä esiintymisestä. Enkä edes huomion keskipisteenä olemisesta. 

Olen jokaisen ammattini ja useamman työpaikankin vuoksi tavannut useita julkisuuden henkilöitä. 

En ole heidän joukossaan mitenkään pidetty, juuri sen vuoksi etten pokkuroi.

Ihailen kyllä taitoja. Jos joku hallitsee hommansa todella taitavasti, annan varmasti positiivista palautetta. Kehun ja ihailen. 

Kuitenkaan pelkkä julkisuus ei vielä riitä minun huomioni takaamiseksi. Valitettavasti. 

Julkisuus tuo myös lisäpaineensa ihmisyydelle sekä käytökselle. 

Koronan myötä olen itse huomannut, kuinka arvomaailma sitten lopulta tosipaikan tullen eroaa voimakkaasti siitä, millainen julkisuuskuva ihmisellä on tai millaisia arvoja hänen on kerrottu noudattavan. 

Kun arvot eroavat huomattavasti, myös hype ihmisen ympäriltä häviää. 

Silloin ei enää voi kunnioittaa edes ihannoinnin kohteitaan.