Luin tänään eräästä perinnöllisestä sairaudesta, jota ei voida parantaa, mutta se pystytään geenitestillä selvittämään.
Kyse oli siitä, haluaako ihminen tietää vai ei.
Sehän on ihan luksusta, jos tällaisen asian voi ja saa valita.
Pelkoreaktio on yleensä syynä siihen, miksi ihminen kieltäytyy tiedosta tai ei voi sitä hyväksyä.
Tänään petos, joka minulle on tehty salaamalla perimäni sekä pimittämällä tieto geenivirheestä,
Iski vaikutuksiltaan TODELLA lujaa.
Ketään ei tunnu liikuttavan tieto minun tilastani tai mahdollisen biologisen jälkikasvuni kohtalosta.
Yhtään ajattelematta myös lasten isää, joka olisi myös tietämättään ja haluamattaan saanut sairaan lapsen tai lapset sekä sairaan puolison.
Sitä ajattelee herkästi, että siinä on koko jatkumo, joita geenivirhe koskettaa.
Eipä vain ole.
Entäs JOS silloin, kun LUULIN olevani perusterve
Olisin luovuttanut munasoluja.
Olisin halunnut mahdollistaa lapsen saannin jollekin toiselle, joka on sitä niin paljon toivonut ja MAKSANUT sen saamisesta.
Ja MINÄ olisin TIETÄMÄTTÄNI jatkanut geenivirhettä eteenpäin ja EHDOLLISTANUT HALUAMATTANI sekä vanhemmat, että lapsen tälle kauheudelle.
Nämä kerrannaisvaikutukset ja mahdollisen elämän tuhoamiset saavat minut täysin pois tolaltani.
Yksikään tällä menettelyllä saavutettu hyöty näille petoksen tekijöille EI OLE OIKEIN!
Ajatella, että oletetusti myös terveydenhuoltohenkilöstöä on osallistunut tähän peittelyyn. Mikä katastrofi.
Jos olisin tiennyt sen, mikä olisi kuulunut minun perusoikeuksiini ihmisenä,
Olisin suunnitellut elämäni hiukan toisin.
Olisin pohtinut esimerkiksi sellaisen asian kuin rahatalous aivan toisin.
Olisi ollut helpompaa ajatella, että mahdollista peliaikaa on tietyt vuodet.
Sen sijaan, että rahoitin toisten elämää jonninjoutavien tuhlailujen ja itsekkyyden vuoksi,
Olisin kerännyt itselleni säästöjä. Näin olisi voinut tulla pidempikin katko työelämään, mutta silti olisin voinut säilyttää tämän yhteiskunnan hyväksymän työkunnon.
Tarkennetaan vielä, että olen omaan työhöni työkuntoinen, kun se suoritetaan etätyönä.
Mutta se ei ole yhteiskunnan hyväksymä työkunto, jolla se asia määritetään.
Perusturvan hankkiminen sen jälkeen, kun on menettänyt terveyden, on aika mahdotonta pelkästään työtä tekemällä.
Jos olisin tiennyt, olisin osannut myös hoitaa kehoani aivan eri tavalla, mikä olisi voinut taata mielekkäämmän sekä hyvin paljon kivuttomamman elämän.
Olisin tehnyt myös muita valintoja aivan toisin. Itseni hyväksi, ajatellut sitä mitä kaikkea muiden puolesta venyminen minulle saa aikaan ja minulle on hyväksi,
Sen sijaan, että aina luulin minun venymiseni muiden hyväksi olevan elinehto.
Kyllä. Minun olisi KUULUNUT tietää.
Minulle kaikkein vaikein asia aikanaan oli käsittää juuri se, että kehoni ei enää taivu työntekoon.
Olin aina ajatellut ja luottanut tekevälle kyllä työtä löytyvän. En ajatellut jääväni taloudellisesti tyhjän päälle, koska olen ollut aina halukas ja ahkera tekemään työtä.
Tämän olisi PELKÄLLÄ TOTUUDELLA voinut välttää.
Tämä on sellainen asia, jota minä henkilökohtaisesti en tule antamaan anteeksi. En tule hyväksymään sitä.
Laki ja tuomiot voivat olla mitä mieltä huvittaa.
Tällaista tekoa EI SAA SALLIA tapahtuvan enää kenellekään.
Henkilökohtaisesti olen tälle maailmankaikkeudelle kiitollinen siitä, että en ole kerennyt jatkaa geenivirhettä eteenpäin.
Se, että tapaturma sattui ja koko petoksien ja salailun vyyhti alkoi aueta, oli minun elämäni kannalta hyvä asia.
Sen VASTUUN, joka olisi kuulunut näille petoksen tekijöille,
Jouduin nyt kantamaan minä sekä tapaturman toinen osapuoli. Sekä maailmankaikeus.
Eli, AINA kun joku jättää oman vastuunsa kantamatta, sen joutuu joku muu ottamaan osakseen.
Vastuun määrä ei vähene, jos sen jättää omalta osaltaan toteuttamatta. Se vain siirtyy jonkun toisen kontolle.
Ja se on tässä elämässä niin väärin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti