Menneisyyden vanki

On tullut aika kertoa eräs menneisyyden tarina. 

Olen yli kaksi vuosikymmentä ottanut vastaan epäilykset ja haukut, joiden on ollut tarkoitus puolustaa isääni. 

Oikeudenkäyntimme silloin aikoinaan horjutti hyvin monen ihmisen uskoa juuri minuun.

Minut leimattiin valehtelijaksi. Ja itse asiassa kukaan ei ole koskaan pyytänyt kertomaan minun puoltani asiasta. 

Mikään tuona kohtalokkaana päivänä ei antanut ymmärtää kuinka peruuttamattomasti elämä tulisi muuttumaan. 

Tietenkin näin jälkeenpäin ajateltuna, oli vain ajan kysymys, että jotain peruuttamatonta tapahtuu.

Inhoan, kun kuulen ihmisten sanovan.. Pitää nyt vain toivoa parasta. 

Jep. On asioita, joihin ei toivomiset auta. On toimittava, jotta asioita ei pääse enää tapahtumaan.

Niin olisi toivomisten sijaan pitänyt toimia isäni asiassa, ehkä jo ennen minun aikaani.

Asia on niin arkaluontoinen, ja henkilökohtainen tragedia, joten en halua avata kaikkia yksityiskohtia.

Kuitenkin avattakoon asiaa sen verran, että minulla oli tapana käydä tapaamassa isääni muutamana iltana viikossa, koska vanhempani asuivat eri osoitteissa.

Olin lenkkeilemään menossa tuonakin iltana. Näin ja kuulin jo kaukaa, että isäni on aivan tuhannen jurrissa. Vahvasti alkoholin vaikutuksen alainen. Ihmeellinen möly kantautui pitkälle.

Tämä oli minulle arkipäivää. Olin niin tottunut moiseen käytökseen. 

Kuitenkin tällä kertaa jokin oli toisin. Vatsaani väänsi niin, että olin antaa ylen. Jalkoja heikotti, koska pelotti sanoinkuvaamattomalla tavalla.

Kuuntelin hetken sisältä kantautuvaa ääntä. En vain osannut kuvitella mitä se oli. Yht'äkkiä tuli hiljaista.

Arvelin isäni sammuneen.

Päätin mennä sisään. Ei olisi pitänyt mennä. Ajattelin kuitenkin vähättelevästi, eihän se ole kuin isäni.

Menin sisään. Pidin melua ja huhuilin, että olen siellä. Avasin sisäoven ja näin jotain. 

En pysty varmaksi koskaan kertomaan sitä mitä näin.

Kuitenkin isäni seisoi toisessa huoneessa aivan kuin transsissa. Hän huomasi minut ja sekunnin tuhannesosissa tapahtui paljon. 

Näin hänen ilmeestään, että nyt on tosi kyseessä. Samassa käännyin paetakseni ja hän hyökkäsi kimppuuni. 

Onnistuin pakenemaan pihalle, mutta kompuroin, ja hän sai minusta kunnon otteen. Huusin keuhkojeni pohjasta: ISÄ, EI SAA! Kamppailun tuoksinnassa olin näkevinäni aikuisen varjon häilähtävän metsikön reunassa. Oli kamalaa tajuta, että kuka tuo olikin, ei auttaisi minua. 

Olin niin pahasti hänen armoillaan, että luulin kuolevani siihen. Kunnes siinä samassa tuntui, kuin jokin korkeampi voima olisi tarttunut häneen vyötäisiltä ja veti hänet irti minusta. Ihan vain sekunnin sadasosaksi, jotta pääsin irti hänen otteestaan. 

Maallinen selitys voi tietenkin olla vahvan humalatilan aiheuttama horjahdus. Olipa mikä hyvänsä, sen ansiosta minä olen vielä tässä.

Juoksin. Juoksin niin kovaa kuin horjuvilla jaloillani pääsin, sillä isäni juoksi perääni. Onneksi minä, 16 vuotias, olin häntä ketterämpi ja nopea jalkaisempi. 

Ainoa ajatukseni oli piiloutua. Pimeään, sieltä hän ei löydä. 

Sinne suuntasin, ja juoksin henkeni edestä. En kunnolla ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, ja se mitä näin sisällä talossa oli jo unohtunut ja hautautunut syvälle kaiken järkytyksen alle. 

Tällä aikaa, kun minä juoksin pimeiden taipaleiden halki kotia kohti, oli isäni soittanut äidilleni monta kertaa, ja kysynyt hädissään, olenko jo tullut kotiin. (Tämä soittelu oli täysin poikkeavaa käytöstä häneltä.) 

Tämän tarkemmin en halua yksityiskohtiin mennä. 

On kuitenkin yksi asia, jolle kukaan tuskin on menneinä vuosikymmeninä antanut mitään arvoa. 

Kun aikaa oli kulunut jonkin verran, soitin mummolleni. Isäni äidille. 

Kerroin mitä oli tapahtunut. 

Mummoni ei ollut yllättynyt. Tuska kuului hänen äänestään, ja hän sanoi.. Isäsi oli humalassa. 

Mummoni EI koskaan epäillyt, ettenkö puhunut totta. Hän EI koskaan kieltänyt tapahtunutta tai kyseenalaistanut sitä. 

Muistan viimeisen puhelinkeskusteluni hänen kanssaan enää koskaan. Hän kehotti minua muuttamaan toiseen asuinkaupunkiin ja kertoi itkua nieleskellen, että lähettää muuttoa varten minulle rahaa. (noin 500€) 

Se oli siinä. Mummo päästi minut ikäänkuin vapaaksi. Hän tiesi, millainen hänen poikansa on, ja mihin hän kykenee. 

Tästä syystä kunnioitan mummoani ikuisesti. 

Hän oli ainoa ihminen, joka ei syyttänyt minua. Minulla oli tunne, että mummo oli joutunut tekemään samoin aikaisemminkin. 

On totta, että hän valitsi ehdottomasti ensin poikansa, muu ei tullut kysymykseenkään. Ilmeisesti rakkaus omaa lasta kohtaan oli rajaton. 

Ajattelipa asiaa kuinka hyvänsä, täytyi hänen rakastaa minuakin, paljon. 

Vaikka mummoni ei kyennyt ilmiantamaan poikaansa, olisi jonkun muun pitänyt se tehdä jo silloin, kun asia on tullut ajankohtaiseksi. 

Vaikea syyttää mummoani, vaikka hän on mahdollistanut isäni rikokset. 

Hän oli kuitenkin nainen, jota me kaikki kunnioitimme. Hänen sanansa oli laki. 

Tuon käytöksen tuloksena me kaikki menetimme aivan kaiken. 

Luulen mummoni luottaneen siihen, että isäni oli uskonut sen, että perhe on pyhä, ja hän pysyisi kuosissa. 

Hän ei kuitenkaan voinut mitään sille kohtalolle, että juuri sinä iltana minä satuin paikalle. 

On ollut raastavaa se, että minä menetin kaiken muun lisäksi myös uskottavuuden. 

En oikein koskaan 20 vuoden aikana ymmärtänyt miksi tämä kaikki oli tapahtunut. Isäni ei ollut hullu, kuitenkaan järkeenkäypää selitystä ei asiaan ollut. Minä kannoin suunnatonta syyllisyyden taakkaa ja pelkoa. 

Kunnes Dankon kuolema käsivarsilleni heitti minut takaisin tuohon iltaan. Kuolema se oli, joka minut sai pahoinvoimaan ja pelkäämään. Sekä pakenemaan henkeni edestä. En vain tiedä miten se tuohon kyseiseen iltaan kytkeytyi. 

Muistinvaraiset asiat eivät valitettavasti todista mitään. Kliininen näyttö puuttuu.

Olen tullut siihen tulokseen, että on aika päästää irti menneisyyden vankina olemisesta. 

Kaikki isäni uhrit ansaitsevat oikeutta. Jos voisin asiaan vaikuttaa, haluaisin hänen tunnustavan julkisesti kaikki rikokset, joihin on ollut osallisena.