Ihmisaivojen salat

Ihmisaivot ovat järjestelmä, joihin mahtuu paljon tietoa. 

Henkilökohtaisesti uskon, kun tulee tunne jostakin, ettei kaikki ole kohdallaan, että on kyse jostain mitä olemme havainnoineet. Tieto on aivoissa, emme vain muista sitä, tai emme osaa tulkita sitä.

Vaikka en poissulje mitään yliluonnollista, uskon kuitenkin kyseessä olevan jonkin aivoihimme ohjelmoituneen tiedonjyväsen. Ne kuitenkin muodostuvat olomuotoonsa vasta, kun meillä on tarpeeksi tietoa asian käsittelemiseksi. 

Minulla on ollut hyvin paljon erilaisia pelkoja. Olen alkanut työstämään niitä ja pohtimaan syytä, mistä ne kumpuavat. 

Pelkohan on myös erittäin tehokas keino hallita toista ihmistä. 

Mieleeni muistui rippikesäni. 

Mummolassa maalla sinä kesänä tapahtui jotain kummallista. 

Viime yönä näin valveunen, jonka ansiosta ymmärsin jotain tärkeää. 

Tiluksilla oli muutama paikka, joita pelkäsin kovasti. Aina tuntui, ettei niissä paikoissa ollut yksin. Välttelin niitä parhaani mukaan. Aina, jos jouduin yksin peltotöihin sinne, missä mielestäni kummitteli, viivyttelin ja maleksin, ettei olisi tarvinnut yksin mennä.

Komento oli töiden osalta armoton. Ei auttanut. Lauloin yksinäni, se oli eräs keino helpottaa valtavaa pelkoa. Kävin jopa tutkimassa maaston, eikä siellä mitään erikoista ollut.

✨✨✨

Olen lapsesta saakka ollut tottunut metsänkävijä. Vaeltelin yksinäni tiluksilla metsissä, eikä minua koskaan pelottanut. 

Kuitenkin taloon johtavan tien varrella oli metsikkö, johon en suostunut jalallani astumaan. En edes mielelläni kulkenut tietä yksin, oli se niin pelottavaa.

Kuitenkin rippikesänä jouduin tuonkin paikan kohtaamaan. Ihan tahattomasti tosin. 

Mummo oli komentanut minut postin hakuun ison tien varresta. Se tarkoitti, että tie sinne vei juurikin tuon pelkäämäni metsän laitaa. Otin koiran flexissä mukaan, ja lähdimne kävelemään.

Kaikki meni todella hyvin. Takaisin tullessa iloitsin jo siitä, ettei mitään pelättävää ollutkaan. 

Kuitenkin.. Juuri siinä kohtaa tietä, missä metsikkö oli, tuli vastaan aitauksestaan karannut hevosen varsa. 

Hitto, minä pelkäsin hevosia. Varsinkin juuri tuota viheliäistä olentoa, joka oli potkaissut minua ikävän kipeästi nilkkaan. 

Lisäksi en tiennyt miten toimia.

Emme voineet edetä, koska varsaa ei voinut säikyttää. Tien toisella puolen oli hevosaitaus, jossa emä oli levoton varsansa vuoksi. Sinne ei voinut mennä. Eteenpäin ei päässyt, eikä taaksepäin tointanut lähteä.

Jäljelle jäi vain tuo pelottava metsä.

Ei auttanut. Varsa oli ihmistä arvokkaampi, niille ei saanut sattua mitään.

Niinpä koiran kanssa loikkasimme metsään. Minua pelotti aivan vietävästi, enkä uskaltanut edes ympärilleni katsella. Samassa törmäsimme puuhun. Koiran flexi meni rikki metalliosaltaan, ja koira juoksi talolle jättäen minut jälkeen. 

Oli huolta kerrakseen. Murehdin käsistäni tippunutta flexiä. Polvia heikotti. Käteni vapisivat. En uskaltanut jäädä sitä siihen etsimään. 

Useita tunteja myöhemmin päätin etsiä rikkoutuneen flexin kuitenkin. Menin jälkiämme takaisinpäin ja löysin sen.

Kun palasin, en halunnut jostain syystä kertoa kenellekään, mitä olin sählännyt. 

Kuitenkin setäni oli nähnyt minut siinä metsässä. Talolta hyvin näki metsän laitaan. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt mitään.

Arvelin selvinneeni tästä seikkailustani ilman moitteita. 

Ennen viime yön valveunta en ollut osannut yhdistää näitä tapahtumia toisiinsa. 

Nimittäin. Tuona kesänä isäni tuli eräänä päivänä tämän seikkailun jälkeen keskellä päivää komentamaan minut talon vintille nukkumaan. 

Siellä ei hiirten seassa kukaan halunnut nukkua, enkä ollut käynyt siellä edes vuosiin. Lisäksi minun nukkumapaikkani oli ollut jo vuosia mummon makuuhuoneessa. 

Siinä hetkessä minut valtasi pelko. Ymmärsin jotain olevan vialla. En suostunut, vaikka isäni kuinka intti. 

Toinen kummallisuus sattui muutaman päivän päästä. Olin mummon kammarissa lukemassa, kun setäni tuli sinne, ja vaati minua kanssaan vintille nukkumaan.. Taaskin keskellä päivää. 

Kieltäydyin taas, vaikka minua painostettiin. Aikansa päästä hän jätti minut rauhaan. 

Seuraavan kerran setä änkesi itsensä aivan viereeni pihakeinussa, ja vaati taas samaa. 

Ei saanut minua mukaansa, ei. 

Tämä oli todella outoa käytöstä. Olen pohtinut asiaa nyt paljon. 

Uskon, ettei heillä ollut mielessään seksuaalinen hyväksikäyttö, vaikka eihän sitä voi poissulkea. 

Luulen, että minulle piti sattua tälläinen kotitapaturma. Esimerkiksi tulla raput alas niin, että niskat olisivat katkenneet. Kukaan ei olisi voinut väittää, etteikö se ollut tapaturma tai vahinko. 

Äitini oli nimittäin yrittänyt samaa jo muutamaa vuotta aiemmin. Silloin pystyin kuitenkin pelastamaan itseni. 

Miksi he sitten olisivat halunneet tappaa minut? 

Sillä todennäköisesti oli hyvinkin paljon tekemistä tämän metsäreissuni kanssa. Mikä salaisuus siellä olikaan, se ei saanut paljastua. 

🐸🐸🐸

Kolmas kummallinen asia on se, että minulta on kateissa isomummo.  

Havahduin erään keskustelun myötä siihen, että en tiedä edes hänen nimeään. En ole koskaan kuullut edes mainittavan hänestä. 

Hänen miehestään mummo vain kerran suostui sanomaan yhden lauseen: hän oli paha mies. Mitään muuta tietoa heistä ei ole. 

Tämän pahan miehen hautapaikallakin on haudattuna vain hän. Ei vaimoa. 

Miksi tästä isomummosta ei ole koskaan kuitenkaan puhuttu mitään? 

Tämäkin olisi helppo tarkistaa kirkonkirjoista. Ainakin pitäisi olla. 

🌻🌻🌻

Neljäs outo juttu on se. Muistan, ollessani kuuden vanha, erään Suomea ravisuttaneen lapsenryöstön.

Meillä asiaa ei mitenkään kauhisteltu. Minä olin kyllä kauhuissani. 

Isäni kertoi minulle yksityiskohtaisesti mitä tämä hirviö oli lapsille tehnyt ja kuinka heidät oli tapettu. 

Kuitenkin eilen satuin katsomaan poliisin haastattelun kyseisestä asiasta. Koskaan ei selvinnyt, miten tämä lapsenryöstäjä lapset tappoi. 

Heräsikin kysymyksiä..

Kertoiko isäni minulle sepitettyä tarinaa, jotta jostain syystä pelkäisin? 

Vai kuvailiko hän minulle jonkun muun murhan? 

🌱🌱🌱

Viides ihmetystä herättänyt asia oli rippikesältä sekin. 

Haahuillessani ympäri mummolan tiluksia ensimmäistä kertaa ikinä huomasin kirsikkapuun. Se oli täynmä kirsikoita. 

Olin edellisenä kesänä syönyt kirsikoita eräällä kaupunkireissulla, ja huomasin olevani perso niille. 

Ilahduin ikihyviksi. Pohdin vain, miksi niitä ei kukaan syönyt. Siellä mitään ei heitetty haaskuun. 

Olin oikein onnessani popsimassa marjoja, kun setäni tuli talosta ulos, ja huomasi mitä olen tekemässä. 

Hän sai aivan järjettömän raivokohtauksen. Luulin jo, että hän pieksää minut siitä hyvästä. 

En syönyt niitä kirsikoita enää. 

Toisaalta en voinut ymmärtää miksi niitä ei saanut syödä.. Ja miksi asiaa ei voinut asiallisesti selittää.. ? 

Kunnes nyt aikuisena mieleeni tuli kamala ajatus. Entäs, jos joku oli haudattu tuon puun alle. Ihminen tai eläinkin.. 

Jouduin tämän oivalluksen tehdessäni kyllä yökkimään vessassa jonkin tovin. Jos siellä olisi ollut ihminen.. Olisiko marjojen syöminen ollut lähellä kannibalismia? 

🍏🍏🍏

Pelot väistyvät, kun ymmärtää tosiasiat.