Lenkillä

Huh huh, miten hiki virtaa, kun käy ulkona lenkkeilemässä.

Kun puhun tässä yhteydessä lenkkeilystä, on syytä muistaa

ETTEI suinkaan puhuta terveen yksilön lenkkeilyistä.

Minä menen omaa tahtiani. Sekä vielä oikea puoli hieman vaappuu.

Tietenkään tällaisen revohkan jälkeen EI VOI PRIIMAA VAATIA.

Liikeradat palautuvat ajallaan niihin tarvittavien toistojen jälkeen.

Ja kyllä. Liike tekee kipeää. Myös jälkitilassa. 

Kävin testaamassa lenkilläni nyt erilaisia maapohjia.

Kävelin asfaltilla, ruohikolla, kivikolla ja epätasaisella kuoppaisella asfaltilla kengät jalassa siis.

Tasapainossa ei ihme kyllä ole juurikaan vikaa,

Kun taas maaperän tunto jalan alla on vähän niin ja näin.

Opettelin ihan tarkoituksella liioitellusti heiluttamaan käsiä kävelyn tahtiin.

Yllättäen aivot saivat heti tästä kiinni, eivätkä enää hylkineet käsiä.

Kunnon päälle kyllä käy. Luulin tämän olevan kevyempää, kuin keppeily, mutta

Eipä vain ole.

Nyt on kaikki paino jalkojen päällä, kuten kuuluukin,

Mutta voiman puutokset ja kiputilat sekä aivojen käyttö aivan eri tavalla,

Tuovat oman vaativuusasteensa.

Lisäksi kävelyyn pitää taas tottua. Ja minulla on tuon hapenottokyvyn kanssa tekemistä jälleen kerran.

En meinaa muistaa hengittää syvään kävellessä, joten eihän tuo ihme, että hengästyttää. 

Monta muistettavaa asiaa on pelkän liikkeen tuoton lisäksi.

No, harjoitus tekee mestarin ja mestarikin tarvitsee harjoitusta.

Sydämellisen lämpimät kiitokset teille kaikille, jotka niin iloisen tyrmistyneen onnellisina onnittelitte minua tästä saavutuksestani. 💖

Teille, joita kateus repii kaksijalkaisuuteni vuoksi, haluan sanoa myös kiitos.

Sillä kateus on aina ansaittava.