Viimeinen viikko on tunteiden puolesta ollut hyvin raskas.
Nyt kun asiat alkavat olla selvillä ja enää muiden ihmisten todentamista ja muiden ihmisten langettamia rangaistuksia vaille valmiita,
Ovat tunteet ottaneet oman, niille kuuluvan tilansa.
Minä en muutenkaan käytännöllisyyttä arvostavana ihmisenä ole mikään suurien tunteiden tulkki.
Henkilökohtaisesti en yhtään ymmärrä suurellisia rakkaudenosoituksia.
Heti, kun jotain asiaa täytyy tietoisesti korostaa tai alleviivata, alkavat epäilykset minun mielessäni nostaa päätään.
Kun viimeisin seurustelukumppanini vertasi minua lenkillä kukkivaan ruusunkukkaan, kysyin heti, - mitä pahaa hän oli tehnyt?
Vastaavasti taas jokin hyvin yksinkertainen käytännön asia voi saada minut ylistämään ihmistä ja arvostamaan tätä aina.
Se on sitä erilaisuutta.
Vastaavasti en myöskään ymmärrä vihaa, kateutta tai muita ääri-ilmiöitä toisessa suunnassa.
Tunteet ovat minulle aina se vaikein asia käsitellä.
Reagoin yleensä aina ensin järkiperäisesti. Selvitän asiat niin pitkälle, että järkevä selitys yleensä löytyy. Syy-yhteys täytyy selventää.
Tämän vuoksi syvemmät tunteet tulevat jälkijunassa.
Minä todella harvoin puhun tunteista. Ainakaan omistani.
Niin usein kuulen sanottavan puhumisen helpottavan.
Minun kohdallani se toimii sillon, kun tosiasioita käydään läpi ja pallotellaan teorioita.
Tunteissa kuitenkin koen, että ne ovat niin henkilökohtaisia,
Että niiden kanssa kukaan ei voi auttaa.
Ystäväni pettyi minuun, koska en puhu näistä asiosta hänelle.
Hän ei ole osallinen. Hän ei mitenkään voi ymmärtää. Lisäksi hän kokisi ja TUNTISI asiat omasta näkökulmastaan.
Ja hän joutuisi itsekin käsittelemään asian herättämät omat tunnereaktionsa.
Lisäksi ihmisillä on tapana mahdollisimman nopeasti keksiä ratkaisu negatiivisille tunteille, ja sen jälkeen niihin ei enää palata.
Se on sitä edellisessä postauksessa ollutta toksista positiivisuutta se.
Ja myös itsensä suojelua. Ei haluta hajottavia tunteita omaan läheisyyteen.
En siis koe tunteista puhumisesta kenellekään olevan mitään hyötyä minulle.
Siispä kirjoitan asioita auki. Mietiskelen niitä hiljaa mielessäni.
Ja yleensä käytän rajua liikuntaa hermoston rauhoittamiseen.
Nyt vasta olen alkanut ymmärtää ja tuntea menetyksen.
Olen hetkittäin tuntenut suurta vihaa, joka vaihtuu syvään epätoivoon epäreiluuden myötä.
Välillä tulee itku.
En ole löytänyt mitään järkevää selitystä sille,
Miksi samalla tavoin maailmaan luodut ihmiset voivat viedä toisen luodun ihmisen hengen,
Tai muutoin pakottaa kohtaamaan äärimmäistä kauhua?
Ovatko he ihmisinä jotenkin laadukkaampia, kuin heidän uhrinsa?
Miksi heillä on oikeus tehdä niin?
Miksi heille pitää taata elämä ylellisyyksineen ja oikeuksineen?
En evoluution valossa ymmärrä tällaista käytöstä. Sille ei ole mitään perustetta ihmislajin säilymisen kannalta.
Joten miksi heille on luotu mahdollisuudet toimia pelkästään omaa nautintoa tai hedonistista tarvetta varten?
Miksi se on sallittu maksettavan ihmishengillä tai äärimmäisillä kauhukokemuksilla?
Ja menetyksen tuntee. Sellainen syvä suru. Puhdas suru.
Ajatuskin siitä, mitä elämässä olisi voinut olla, saa kyyneleet vuolaasti virtaamaan.
Olen kironnut katkerasti sitä, että nykyinen kuntoni ei salli minun juosta.
En saa purettua pahaa oloani siihen toimintaan, jonka katson välttämättömäksi omalle hyvinvoinnilleni.
Trauman käsittelyn yhteydessä tällainenkin asia tuntuu menetykseltä.
Oli siis keksittävä jotain muuta.
Törmäsin tekstiin kehon yli- ja alivireystilasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti