Kuin sipulin kuorimista

Jokainen, joka on joskus kuorinut sipulia tietää, että se on aikaa vievää puuhaa ja se tuppaa myös tiristämään vedet silmistä.






Sipulin kuoriminen kuvaa hyvin myös paranemisprosessia.






Olen sen havainnoinut taas omalla kohdallani tämän uusimman jalkavamman kanssa.

Olen joutunut taas vastaamaan ihmisille kysymykseen: kuinka kauan kestää parantua? 

Niin, minäkin haluaisin tietää vastauksen. Minun nykyisellä kärsivällisyydelläni paraneminen olisi pitänyt tapahtua jo eilen. Ja jos ei eilen, niin tänään ehdottomasti.






Kuitenkaan kukaan ei pysty sanomaan kuinka kauan kehon oma paranemisprosessi vie.







Arvioita voi aina antaa, mutta ne ovat kuin veteen piirrettyjä viivoja. Voivat pitää paikkansa tai sitten ei.

Paraneminen vie aikaa juuri niin kauan kuin keho sitä tarvitsee!

Jostain kummallisesta syystä ihminen haluaa hallita aikaa. Ainakin silloin, kun on kyse itselle epämieluisasta asiasta tai sellaisesta, jota ei voi itse hyväksyä, edes toiselle henkilölle tai toisessa henkilössä. 







Minullakin vei sen 6 viikkoa, että jalka parani, mutta vaurioitunut hermo ei ole vieläkään parantunut, joten kävely ei onnistu vieläkään kunnolla. 






Eli kehon jokainen osa ottaa oman aikansa. Ja olen kuullut sellaisen sanonnan, että kärsivällisyys palkitaan. Toivon mukaan näin on.







Suunnittelin tälle keväälle itselleni ja Dankolle lukuisia päivävaelluksia ja metsäretkiä, mutta ne suunnitelmat on saanut unohtaa. 






Sinänsä olin itse ihan idiootti, kun loin itselleni tällaisen tilanteen. Suunnittelin tulevaa pitkälle eteenpäin ja annoin mahdollisuuden pettyä tilanteeseen, kun se ei nyt toteudukaan. Minun, jos kenen pitäisi tietää kroonisena kipupotilaana paremmin. Tulevaisuutta voi suunnitella, mutta lyhyellä tähtäimellä. 






Kehon kun ei voi olettaa olevan samassa kunnossa koko ajan. Liikehdintää tapahtuu suuntaan ja toiseen, koska lähtökohdat vaihtelevat ihan joka päivä.






Turha olla pettynyt, itse menin ulos ja liukastelemaan.







Kun tästä henkisestä turhautumisestani pääsin pois, ilokseni huomasin, miten hyvin jalka on parantunut. Kohta kohdalta. Itse asiassa sitä on ollut ihan ilo seurata ja havannoida. 






Vaikka on kipua, on väsymystä, on turhautumista ja kiukuttaakin, niin ne kaikki kuuluvat elämään. Ihan jokaisen ihmisen elämään, mutta ehkä vielä enemmän kipupotilaan elämään.






Kuitenkaan nämä normalit tuntemukset eivät estä näkemästä ja havainnoimasta kehitystä.






Sipulin lailla kerros kerrokselta etenevä paraneminen näyttää taas kehon valtavan voiman. Se on ihme ja se on ihmeellistä. Sitä vain tulee harvoin juhlistettua ja ylistettyä. 

Kiitos keho!

Miksi valmennuksesta kannattaa maksaa?

Saan ajoittain kritiikkiä siitä, kuinka valmennus on kallista.





Jos, ei ole koskaan ollut valmennuksessa tai ei ole lukenut blogiani, voi olla todella vaikeaa hahmottaa, mihin ne rahansa oikein laittaa.






Jokainen ymmärtää mitä personal trainer tekee. Hän ohjaa toimintaa kohti tavoitetta. Tekee toimintamallit, jonka mukaan toimitaan. Hän seuraa tilannetta. Ja ohjaa.






Valmennuksessa olen ikään kuin henkinen personal trainer.

No, miksi valmennuksesta kannattaa maksaa?

Tavoitteita ja päämääriä kohti taivaltaminen on haasteellista hommaa. Se vaatii paljon mielenlujuutta, kovan tahtotilan ja voimia viedä matka maaliin saakka.





Valmentajana olen se henkilö, joka lähtee jakamaan tämän matkan valmennettavan kanssa. 





Valmentajan tehtävä on ajatella asiaa eri lähtökohdista, esittää skenaarioita ja paljon kysymyksiä, jotka mahdollistavat valmennettavalle sen, että ajatus ei jää jumiin vain tiettyyn lähtökohtaan, vaan erilaisiin kysymyksiin vastaten valmennettavalla on mahdollisuus oivaltaa erilaisia asioita.






Tämä ei tarkoita suinkaan sitä, että valmentaja tietäisi asiat paremmin tai olisi jotenkin fiksumpi. Valmentajan tehtävä on ajatella asiaa, tavoitteita ja valmennettavan kehitystä suhteessa tavoitteeseen laajasti.






Siitä siis maksetaan. Siitä, että minä valmentajana luon parhaan mahdollisen tilanteen valmennettavalle saavuttaa tavoite. 






Se, onko valmennus hintavaa vai ei, riippuu täysin siitä, kuinka tärkeä tavoitteen saavuttaminen sinulle itsellesi on. Kannattaako sen saavuttamiseen sijoittaa vai ei? 

Valmennusperhe kasvaa

Ilolla toivotan valmennusperheeseen tervetulleeksi uusimman jäsenen;

Verkkovalmennus seminaari

Kivun voima?

Kiitos, kun liityit seuraamme. 

Tämä seminaari valmennus on kestoltaan 4 viikkoa, joka viikko vaihtuvalla teemalla.

Jaan tässä valmennuksessa omat taktiset toimintamallini kivun hoitoon. 

Tämä on siis valmennus sinulle, joka työskentelet kipupotilaiden kanssa tai kipu liittyy elämääsi niin ettet itse sitä koe, vaan kohtaat. 

Lisäksi jokainen osallistuja saa henkilökohtaisen valmennuksen joka viikkoiseen teemaan liittyen.

Osallistujia maksimissaan / valmennus toivotetaan tervetulleeksi 20 henkilöä.

Kysy lisää

solidaarinensydan@gmail.com

"Mitä sinä haluat, oikeasti?"

On olemassa yksi asia, joka ei millään aukene minulle. Kiusaaminen.

En vain kertakaikkiaan ymmärrä sitä. Tai sitä tarvetta, joka siihen johtaa.






Olen jo lapsesta saakka tottunut siihen, että minua ei hyväksytä. Totuin jo lapsena tunnistamaan vanhempieni silmissä sen tietyn katseen. Täynnä inhoa ja jotain muuta, jota en nyt osaa selittää.






Vanhempieni kohdalla asia on kuitenkin niin, että olen seuraus heidän omista valinnoistaan, joten ihan kaikesta ei minuakaan voida syyttää. Loogisesti ajateltuna heilläkin täytyy jokin vastuu olla.






Olen kohdannut tuota katsetta kuitenkin aina silloin tällöin aikuisenakin. Olen ottanut yleensä etäisyyttä sellaisiin henkilöihin.







Nyt olen kuitenkin korviani myöten suossa tämän asian takia, sillä olen joutunut kiusaamisen kohteeksi.







Mitä enemmän etäisyyttä olen ottanut, ja olen ollut huomioimatta asiaa, sitä kovemmiksi ns iskut ovat käyneet.







Olen yrittänyt sovinnolla. Olen ollut neutraali näitä ihmisiä kohtaan.






Nyt olemme kuitenkin pisteessä, jossa yksityisyyttäni on todennäköisesti loukattu, ja jotkin toimet ilmeisesti ovat jopa kotirauhan häirintää.







Minäkään en ole poikkeus tässä asiassa. Tämä on nostanut päällimmäisenä pelon ja turvattomuuden tunteen. Olen valvonut öitä pohtien, mikä olisi järkevin ratkaisu edetä tässä asiassa. Ja kun pelkään, he ovat onnistuneet, he ovat silloin voittaneet.







Olen pohtinut rikosilmoituksen tekoa. Se olisi varmasti järkevin tapa toimia. Se minua arveluttaa, mitä tapahtuu sen jälkeen? Millainen helvetti siitä ratkeaisi?







Kiusaaja ei lopeta sen takia, että kohde kärsii. Heihin ei auta järkipuhe. He voimaantuvat siitä, että saavat ulkopuolisten hyväksynnän toimilleen. He saavat arvostusta siitä, mitä tekevät kohteelleen. 







Vaikka tiedän kyllä, mitä pahuus tai pahantahtoisuus voi ihmisessä saada aikaan, on silti vaikea ymmärtää, että joka kulmalla elämässä on sama ongelma kohdattavana.







On myös vaikea ymmärtää, mitä olen tehnyt ansaitakseni moisen kohtelun. Kuitenkin tutkittuani aihetta, kiusaaja valitsee kohteensa, joten pelkkä olemassaoloni on voinut olla riittävä syy. Ja jokin, jonka takia heidän täytyy näyttää valtansa minua kohtaan ja alistaa minua.







Olen ollut aina sitä mieltä, että tuleen ei voi vastata tulella. Täytyy olla jokin keino, jolla rauha saadaan palautettua. 







Näkisin, että katkeruuden sijaan heidän elämiinsä pitäisi saada muuta sisältöä, jotta ei jäisi aikaa piehtaroida vääränlaista mielihyvää tuottavissa toimissa tai hankkia jokin parempi ja laillisempi keino saavuttaa mielihyvää.







Kukaan meistä ei ole koskaan liian vanha opettelemaan uusia asioita.







Valitettavasti minä en ole se voima, joka heidät saa toisiin ajatuksiin, mutta toivon, että tässä maailmassa se muutosvoima jostain löytyy.

Yksinäisyydestä

Näin pääsiäisviikolla vietetään Ilta-Sanomissa yksinäisyyden viikkoa. Huh, kevyt aihe.






Olen lukenut jos jonkinlaista tarinaa, siitä mitä yksinäisyys on, ja mitä se saa henkilöt tuntemaan. Eniten ovat koskettaneet lasten ja nuorten kertomukset sekä vanhusten.






Tästä on tehty myös poliittinen asia. Eri puolueet ovat ottaneet kantaa, kuinka heidän mielestään nämä asiat ratkaistaan. Puhutaan jopa yksinäisyydestä uutena kansantautina.

Ja sitten on onnistuneesti sekoitettu tähän soppaan sekin, että yksin elävä on yksinäinen.

Yksin ja yksinäinen eivät ole toistensa synonyymeja. Ne tarkoittavat aivan eri asioita.

Henkilö voi olla yksin, mutta ei välttämättä ollenkaan yksinäinen.







Kun taas toisaalla voi olla henkilö, jonka ympärillä on 100 ihmistä, mutta hän silti tuntee itsensä yksinäiseksi.







Yksinäisyyden tunne on subjektiivinen tunne. Se ei koostu kaikilla yksilöillä saman kaavan mukaan. 

Minua ihmetyttää se, mitä tämä meistä suomalaisista kertoo?

Meitä on täällä yli 5 miljoonaa ihmistä, ja silti yksinäisyys on saanut jo kansantaudin aseman.

Mitä yksinäisyys tarkoittaa aina sitä kokevalle yksilölle?

Olen jokin aika sitten tavannut erään yksinäisyyttä potevan henkilön. Olen ollut hänen kanssaan tekemisissä, koska mielestäni se kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin kysäistä kuulumisia, jos kerran tietää tällaisesta tilanteesta.







Samaan hengenvetoon, kun hän valitti siitä, kuinka yksinäistä elämä on, hän haukkui kaikki tuntemansa ihmiset aivan lyttyyn. Kenellä oli vikaa ulkonäössä, joka ei häntä miellyttänyt. Kenen syömistottumukset eivät olleet hänelle mieleen jne.






Pohdin siinä sitä kuunnellessani, mitähän tarinaa minusta kerrotaan eteenpäin. Mikä minussa oli vialla.

Tästä heräsi ajatus siitä, että onko suomalainen kulttuuri ilkeä? 

Meillä on paljon kiusaamista. Sen kirjo yltää ihan minne vain. 

Meillä ollaan vasten kasvoja ilkeitä.

Meillä arvostellaan ääneen ja puhutaan pahaa takanapäin.

Jos siis kukaan ei oikein tykkää kenestäkään, niin miten sitä voisi olla ystäviä?

Olisiko meillä kaikilla oman asenteen päivittämisen paikka?

Tuleeko tervehdittyä ihmisiä? Tuleeko hymyiltyä? Tuleeko sanottua jotain mukavaa toiselle?
Tuleeko oltua toisen henkilön luottamuksen arvoinen?

Yksinäisyyttä kokeva voisi pohtia puolestaan sitä, mihin tarpeeseen tarvitsee toista henkilöä?

Kuka tahansahan ei kelpaa, jos yksilö tuntee, ettei häntä ymmärretä tai hän ei kuulu joukkoon. Henkilön pitäisi vastata tarpeeseen ajatella samalla tavoin ja omata samanlaiset arvot, kuin yksinäisyyttä kokeva yksilö.







Ystävällisyydellä ja hyvillä käytöstavoilla voi jo tehdä ihmeitä. Se jää aina vastaanottavan yksilön vastuulle, kuinka hän niihin vastaa ja reagoi.

Elämä on mahdollisuus

Olen tässä nyt potiessa tätä jalkaa pohtinut kovasti tänä vuonna 10 vuoden takaista tapaturmaa. Muistivälähdyksiä on tullut paljon. Tämä tilanne nyt muistuttaa osaltaan tuota tapahtumaa miltei 10 vuoden takaa.






Olen pohtinut sitä, mikä nyt on erilaista. 






Tottakai se, että tilanne ei ole millään tavalla enää uusi. 






Minua kuitenkin aika rajusti järkytti se, että kaaduttuani olin taas siinä tilanteessa, että toinen jalka ei toimi eikä kanna. Henkisesti se oli kova isku. 







Kivun keskellä kiukutti ja katkeruus tuntui nostavan päätään. Mielestäni tämä oli niin epäreilua, olinhan tehnyt ihan mielettömän urakan, että olen saanut kävelykykyni takaisin. 







Itkin surua ja murhetta pois. Ja samalla huomasin, että kun itken ja puran pahan oloni, niin se koko ajan helpottaa.







Ensimmäisen viikon jälkeen tuntui jo ihan naurettavalta valittaa koko asiasta, vaikka kivun olisin kyllä antanut pois ihan mielelläni. 

Olin kuitenkin tilanteessa, jossa ei auta kuin toimia ja hoitaa asia kuntoon.

Olin saanut jälleen osan tarmostani takaisin.

Sitten kävin mielenkiintoisen keskustelun erään henkilön kanssa. 







Hän halusi oikeasti kuunnella, mitä minulle on käynyt ja missä mennään nyt. Hän oli todella myötäelävä ja myötätuntoinen. 

Hän lausui seuraavaa: "On se niin harmillista, että sinulla on niin vaikeaa. Sinun elämässäsi on ja on ollut muutenkin niin paljon vastoinkäymisiä. Olet ihmeellinen, kun jaksat olla niin positiivinen."

Hetken aikaa olin aivan sanaton.






Siinä muutamien sekunttien aikana analysoin tuon koko lausuman, mitä se oikein tarkoittaa. Ymmärsin, että me ajattelemme elämästä hyvin eri tavalla.






Kiitin häntä myötätunnosta. Jouduin kuitenkin kertomaan hänelle, että minä en ajattele asiaa suinkaan noin. 







Minulle tämäkin koettelemus, jos sitä siksi voidaan kutsua, on oppimiskokemus. Kaikesta, mitä elämässä tapahtuu, tai ei tapahdu, voi oppia jotain. 







On totta, että minun elämässäni on tapahtunut paljon erilaisia asioita. En kuitenkaan ajattele, että olisin jotenkin arvottomampi ihminen sen takia. 







En koe, että olisin jäänyt paitsi ns. normaalista elämästä, koska tämä on minulle normaalia. Elämässä sattuu ja tapahtuu.






En myöskään ole mitenkään tavanomaista positiivisempi. Minä vain suuntaan energiani siihen, mitä tarvitsee tehdä, jotta tilanteen voi korjata. Se vaatii keskittymistä, se vaatii tekemistä.








En tiedä ymmärsikö hän minua. Kuitenkin, jos yksilö ajattelee elettävän elämän olevan tietynlaista ja sitten tapahtuu jotain, joka rikkoo illuusion, voi masennuksen ja pettymyksen kanssa olla todella vaikeaa elää elämää, jota ei koe omien ajatusten mukaiseksi.


Keskustelumme lopuksi päädyin lohduttamaan häntä. 







Lopulta päädyin itsekin ajattelemaan asiaa taas uudelta kantilta. Olin monta päivää voivotellut itselleni sitä, kuinka monen kuukauden kuntoutuksen jalka vaatii, kunhan ensin pääsen kunnolla askeltamaan. 






Keskustelun jälkeen kuitenkin tajusin, ettei se välttämättä ole yhtään paha asia. Voin kehittää uusia metodeja pitää huolta itsestäni.






Jalan kohdalla oli heikko kohta kehossani, jota en ollut tiedostanut. Nyt saan mahdollisuuden korjata tätäkin asiaa. 

Yksi varomaton askel

2 viikkoa ja 4 päivää sitten lähtökohdat muuttuivat jälleen. Liukastuin ja kaaduin ulkona.

Samassa kun tajusin makaavani maassa, tiesin, että nyt muuttui tilanne taas radikaalisti.







Emme ole Dankon kanssa päässeet kauaksi reiden repeämisen takia, mutta olimme noin 300 metrin päässä talon ulko-ovelta. Kun pääsin maasta ylös, matka tuntui aivan mahdottomalta. En tiennyt, miten pääsemme takaisin.







Jalka, josta reisikin repesi, ei kestänyt painoa laisinkaan. Koetin kontata, mutta sekään ei onnistunut. Siinä makasin maassa, pakkasessa, kovissa kivuissa,- autoja kulki ohi tuon tuosta, mutta kukaan ei tullut auttamaan.






Kunnes pelastava enkelimme saapui. Naapuritalosta oli nuori herrasmies menossa kauppaan ja hän pysähtyi heti auttamaan meitä.







Koetimme käsikynkkää kävellä muutaman askeleen, kunnes totesimme, ettei se luonnistu. Minulla alkoi olla jo kivusta johtuva shokki päällä, ajatus ei kulkenut ollenkaan. 






Mutta auttajallamme ajatus luisti. Hän toimi oikein rauhallisesti ja lähti etsimään heidän talostaan potkurin. Sen hän löysi. Minä sain yläkropan painon potkurin päälle ja vaurioituneen jalan jalakselle. Hän talutti Dankon, ja saattoi meidät ulko-ovelle saakka.

Se oli meidän pelastuksemme. Sydämellinen kiitos auttajallemme!

10 tuntia kaatumisen jälkeen ja itse tehdyn ensihoidon jälkeen ymmärsin, että iskiashermo oli ottanut osumaa. Pari tuntia tämän oivalluksen ja hermon hoidon jälkeen tilanne pääsi hieman rauhoittumaan.







Kivut ovat olleet aivan omaa luokkaansa. 







Ensimmäisen viikon liikkuminen tapahtui pelkästään kontaten, tai oikeastaan käsillä vetäen viltti polvien alla, koska jokainen liike teki hyvin kipeää vaurioituneeseen jalkaan. Jakkara oli myös hyvänä apuna.







Kunnes toisen viikon perjantaina, eli 11 päivää kaatumisesta huomasin jalan olleen nivusen kohdalta sijoiltaan.

Mistä sen tiesin?

Siitä, että tapahtui luonnollinen manipulaatio ja jalka meni paikoilleen. Valtava paineentunne helpotti välittömästi, ja jäi enää pinnallinen hermokipu ja lihaksen oma kipu.

Sen jälkeen olen kävellyt jakkaran kanssa. 

Minä kun olen vaativaa sorttia itseni suhteen, mielestäni tällä viikolla olisi pitänyt jo askeleiden ottaminen onnistua ilman suurempia kipuja.






Kuitenkin jalka meni takaisin paikoilleen vasta 6 päivää sitten, joten ehkä kuitenkin annan armoa itselleni tässä asiassa vielä hiukan.