Jokainen, joka on joskus kuorinut sipulia tietää, että se on aikaa vievää puuhaa ja se tuppaa myös tiristämään vedet silmistä.
Sipulin kuoriminen kuvaa hyvin myös paranemisprosessia.
Olen sen havainnoinut taas omalla kohdallani tämän uusimman jalkavamman kanssa.
Olen joutunut taas vastaamaan ihmisille kysymykseen: kuinka kauan kestää parantua?
Niin, minäkin haluaisin tietää vastauksen. Minun nykyisellä kärsivällisyydelläni paraneminen olisi pitänyt tapahtua jo eilen. Ja jos ei eilen, niin tänään ehdottomasti.
Kuitenkaan kukaan ei pysty sanomaan kuinka kauan kehon oma paranemisprosessi vie.
Arvioita voi aina antaa, mutta ne ovat kuin veteen piirrettyjä viivoja. Voivat pitää paikkansa tai sitten ei.
Paraneminen vie aikaa juuri niin kauan kuin keho sitä tarvitsee!
Jostain kummallisesta syystä ihminen haluaa hallita aikaa. Ainakin silloin, kun on kyse itselle epämieluisasta asiasta tai sellaisesta, jota ei voi itse hyväksyä, edes toiselle henkilölle tai toisessa henkilössä.
Minullakin vei sen 6 viikkoa, että jalka parani, mutta vaurioitunut hermo ei ole vieläkään parantunut, joten kävely ei onnistu vieläkään kunnolla.
Eli kehon jokainen osa ottaa oman aikansa. Ja olen kuullut sellaisen sanonnan, että kärsivällisyys palkitaan. Toivon mukaan näin on.
Suunnittelin tälle keväälle itselleni ja Dankolle lukuisia päivävaelluksia ja metsäretkiä, mutta ne suunnitelmat on saanut unohtaa.
Sinänsä olin itse ihan idiootti, kun loin itselleni tällaisen tilanteen. Suunnittelin tulevaa pitkälle eteenpäin ja annoin mahdollisuuden pettyä tilanteeseen, kun se ei nyt toteudukaan. Minun, jos kenen pitäisi tietää kroonisena kipupotilaana paremmin. Tulevaisuutta voi suunnitella, mutta lyhyellä tähtäimellä.
Kehon kun ei voi olettaa olevan samassa kunnossa koko ajan. Liikehdintää tapahtuu suuntaan ja toiseen, koska lähtökohdat vaihtelevat ihan joka päivä.
Turha olla pettynyt, itse menin ulos ja liukastelemaan.
Kun tästä henkisestä turhautumisestani pääsin pois, ilokseni huomasin, miten hyvin jalka on parantunut. Kohta kohdalta. Itse asiassa sitä on ollut ihan ilo seurata ja havannoida.
Vaikka on kipua, on väsymystä, on turhautumista ja kiukuttaakin, niin ne kaikki kuuluvat elämään. Ihan jokaisen ihmisen elämään, mutta ehkä vielä enemmän kipupotilaan elämään.
Kuitenkaan nämä normalit tuntemukset eivät estä näkemästä ja havainnoimasta kehitystä.
Sipulin lailla kerros kerrokselta etenevä paraneminen näyttää taas kehon valtavan voiman. Se on ihme ja se on ihmeellistä. Sitä vain tulee harvoin juhlistettua ja ylistettyä.
Kiitos keho!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti