Tragediat ovat puhuttaneet viime viikkoina. Niin lehdistössä, kuin lähipiirissäkin.
Perhesurmat, menehtyneenä löytyneet kadonneet ja lasten tekemä kuolemaan johtanut väkivalta. Siinäpä aiheita kerrakseen.
Erityisesti korviini ja lehdistä silmiini on osunut kommentti siitä, kuinka naisihminen voi tehdä tuollaista?
Miksi ihmeessä ei voisi?
Eihän surmaaminen tai itsemurhan tekeminen ole mitenkään sukupuolisidonnainen asia.
Ihmisille voi tulla suurenakin järkytyksenä se, että tällaiseen käytökseen on olemassa täysin selkeä toimintamalli.
Suomessa oli tehty selvitystä perhesurmiin johtaneista syistä. Lopputulema oli kuitenkin, että se luokitellaan epätoivoiseksi teoksi, johon on yhteiskunnan taholta oltava apua saatavana.
Totta on, että tiettyjä lakimäärityksiä on oltava olemassa.
Kuitenkin selvitys totesi, että vaikka apua olisi saatavissa lain puitteissa, sitä ei silti saada.
Käytännön kannalta näistä ei välttämättä ole suurtakaan apua, kun siellä apua antavana tahona on ihminen. Joko henkilökohtaisten asenteiden, resurssipulan tai muun syyn varjolla voidaan jättää toimimatta, vaikka tilanne sitä vaatisi. Tai sitten vain ei uskalleta toimia.
Lisäksi kukaan ei pysty ennustamaan tulevaa. Kukaan ei voi mennä takuuseen toisen käytöksestä.
On erilaisia motiiveja sille, miksi ihminen päätyy perhesurmaan.
Tekotapa antaa jälkeenpäin aina viitteitä siitä, mitä tapahtumaa edeltävällä ajalla on saattanut olla. Mikä on johtanut äärimmäiseen ratkaisuun.
Perhesurmaaja suunnittelee tekoaan ennakkoon lähes aina.
Mistäs minä sen voin tietää?
Varmaksi en voikaan. Kuitenkin yleensä perhesurmaa täytyy valmistella. Harvoin on tilanne, jossa tilaisuus antaa mahdollisuuden vain yhtäkkiä toteuttaa tällaisen päähänpiston.
Lisäksi, yleensä tätä on täytynyt harkita jonkin aikaa. Asiat, jotka vaikuttavat päätöksen syntymiseen, ovat tehneet tuloaan jo tovin.
Tosin, aina on mahdollista olla toisinkin.
Mikä sitten äärimmäiseen tekoon voi johtaa?
-Arvomaailma. Jos sallii toisen tappamisen minkä tahansa syyn varjolla. Näitä voi olla poliittinen näkemys, vääryyden kokeminen, opetuksen antaminen jne.
-Arvomaailma. Maineen menetys. Tähän voi olla syynä taloudelliset vaikeudet, seksuaalinen identiteetti jne.
Kuitenkin jotain sellaista, joka on ulospäin näyttäen sellaista, mitä muut ovat vaatineet. Sen eteen on uhrattu paljon. Ei nähdä tietä ulos, vaan koetaan syvä häpeä ja kasvojen menetys.
-Halu tappaa. Halu tai tarve. Ei välttämättä edes syytä.
-Itsemurha. Ei haluta jättää perheenjäseniä jälkeen jostain syystä. Voi olla syy, ettei halua heidän kärsivän. Tai ei haluta heille uutta elämää itsensä jälkeen.
-Suojelunhalu. Esim. väkivaltaisesta elämäntilanteesta ei nähdä muuta poispääsyä. Sama voi koskea myös seksuaalista hyväksikäyttöä.
Tämä voi juontaa juurensa myös pelosta. Pelkokäyttäytymiseen vastataan surmaamisella.
-Kosto. Tai äärimmäinen halu satuttaa jotakuta. Myös tarve näyttää valtansa.
Tässä vain muutama.
Jos tarkastellaan ihmistä, joka ei voi menettää kasvojaan.
Tälläisen arvomaailman omaava ihminen tuskin hakee mistään apua. Tai vastaavasti, jos hakee apua, osaako hän juuri täsmällisesti ilmaista ja sanoittaa itseään sekä tunnetilojaan tai aikomuksiaan? Tuskin.
Sama toistuu lähes kaikissa mainitsemissani syissä.
On siis täysi mahdottomuus edes tietää, kuka tällaista tekoa suunnittelee. Se, jos mikä on pelottavaa.
Sitä kun ei ihmisen ammattikaan määritä. Siinä missä sairaanhoitaja voi tehdä perhesurman, siihen pystyy myös esimerkkinä niin halonhakkaaja kuin diblomaattikin.
Sen, mitä kukakin tekee ja mihin ratkaisuun päätyy, vaikuttaa ainoastaan toimintamalli. Jonka puolestaan määrittää arvomaailma.
Itse olen kokenut perhesurman yrityksen useamman kerran. Silloin, kun minä olin lapsi, ei tällaista termiä varmaan edes kovin hyvin tunnettu. Ehkä se koettiin jopa oikeutena, että perheenpää saa kurittaa perhettään ja tehdä mitä haluaa.
Miten auttaa asiaa, jota ei voi ennakoida tai hallita?
Asioista ja kokemuksista avoin keskustelu poistaa salailemisen tarvetta yleensä.
Asennekasvatus. Asenne asioita kohtaan pitäisi AINA pystyä perustelemaan.
Tällä tavoin ehkä itsekin ymmärtäisi sen, missä kohtaa asenne määrittää niin arjenratkaisuja, kuin vääristää arvomaailmaa.
Vaihtoehtojen pohtiminen. Aina on vaihtoehtoja.
Loppukädessä kuitenkin jää jokaisen ihmisen OMALLE VASTUULLE se, kuinka toimii. Millaisia toimintamalleja arjessaan suosii, ja mikä on arvopohja, johon oma toiminta nojaa.
Ihmistä ei välttämättä ohjaa teoissaan pahuus. Ainoastaan toimintamalli ja ne arvot, joihin se nojaa.
Teot sitten voivat olla pelkkää pahuutta. Elämän riistäminen toiselta ei ole koskaan oikein, olipa se järkeilty tai perusteltu miten hyvänsä.
Tämän yleensä jokainen täydessä ymmärryksessä oleva ymmärtää kyllä. Se vain ei välttämättä estä toimimasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti