Susanna Jussila osaa sanoin maalata kauniisti. Jotenkin kevyesti. Kauniisti kuvata raakojakin asioita elämässä.
Minä tulkitsen nämä kirjoitukset kirjaimellisesti. Kauniisti sanottu se, mitä omassa henkilökohtaisessa elämässäni tunnen tähän saakka olleen.
Rakkaus on hyvin moninainen asia. Katsoin yhtä hömppäsarjaa televisiosta ja siinä päähenkilö päivitteli sitä, miksi suhde komeaan mieheen ei tunnukaan hyvältä. No, mies ei tuonut hänelle kukkia.. Siinäpä selitys.
Minun ei koskaan pitäisi katsoa ihmissuhdedraamaa, nytkään en voinut olla ajattelematta.. Voi tyttö hyvä.. Ei ne kukat paranna sitä, että teillä ei ole mitään yhteistä..
No joo.. Mennäänpäs oikeaan asiaan.
Jokainen meistä kaipaa rakkautta. Jokaisella meistä on oma mielikuva siitä, millaista tuo omaan arvomaailmaan sopiva rakkaus on.
Enkä nyt puhu välttämättä pelkästään romanttisesta rakkaudesta, vaikka siihen pätee sama asia. On tutkittu tosiasia, että on useampia eri tapoja ilmaista välittämistä toiselle. Jos kaksi toisistaan erillistä tapaa kohtaa, voi soppa olla valmis, koska ei ymmärretä toista, vaan peilataan toimintaa omaan malliin toimia.
Minä kuulun siihen porukkaan, jolle teot merkitsevät. Ei pelkästään välittämisessä, vaan ihan kaikessa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita kukkapuskan ostamista, vaan käyttäytymisestä aiheutuvia tekoja.
Valintoja siitä, kuinka toimii. Mitä arvoja edustaa valinnoillaan.
Suurin välittämisen osoitus, jonka olen koskaan saanut, on vara-isäni reaktio.
Vaikka hän kuinka vakuutteli minulle, että kertoisin hänelle, mitä olen kokenut, hän kestää kyllä. Epäilin asiaa. (Epäilen aina. )
Olin varma, ettei hän kestä. Hänen mielenkiintonsa olla minun vara-isäni ja turvallinen aikuinen minulle, lopahtaa siihen, jos kerron kaikki raadolliset yksityiskohdat.
Tulimme tähän kulminaatiopisteeseen, jossa kerroin kaiken.
Hän järkyttyi. Hän lähti tilanteesta pois.
En nähnyt häntä useampaan vuorokauteen.
Se siitä siis.. Ajattelin. Kipu viilsi jostain todella syvältä. Ajattelin olleeni oikeassa, kukaan ei voi rakastaa ja hyväksyä minua minuna.
Kunnes..
Äitini, se yksi ja ainoa oikea, tuli käymään. Hän rutisti minut kyynelsilmin syliinsä ja piti vain siinä. Hän kertoi miehensä kertoneen hänelle, mitä minulle on tehty.
Hän kertoi heidän valvoneen ja puhuneen monta yötä putkeen. Hän kertoi heidän itkeneen yhdessä. Ja vara-isäni, joka taitaa hänkin olla se ainoa oikea isä,
Oli sanonut, ettei voi tavata minua nyt vähään aikaan, koska hänellä on niin voimakkaita väkivaltaisia tunteita minulle vääryyttä tehneitä kohtaan, ettei hän halua minun näkevän ja kokevan häntä sellaisena. Hän pelkäsi satuttavansa minua sillä, että hän halusi primitiivisellä reaktiolla satuttaa minuun kajonneita ihmisiä. Myös niitä, jotka sallivat näin tapahtua vuosikausien ajan.
Minä jäin aivan sanattomaksi. Siis vihdoin oikea reaktio. Asiaan ainut oikea reaktio. Se kaikki, mitä olin aina toivonut. Minä sain sen siinä kertarysäyksellä. 💖
Siinä kun halailimne äidin kanssa, isä tuli myös paikalle. Juoksin hänen syleilyynsä. Olin löytänyt todella oikeasti rakastamaan pystyvät vanhemmat.
Minun maailmassani tuota ei oikein voi ylittää. Noin vahvasti ilmaistu ja sanoitettu välittäminen ei turhia krumeluureja tarvitse. He eivät koskaan maininneet sanaa rakkaus, tai mitään siihen viittaavaa. Ei tarvinnut, tiesin sen muuten. En ole koskaan kaivannut sanoja. He teoillaan osoittivat kaiken tarvittavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti