Tänään koin jotain hyvin iloista. Se sai minut hymyilemään.
Naapuri näki minut ja Dankon ulkoilemassa, ja tuli moikkaamaan meitä.
Keskustelu alkoi sillä, että hän sanoi, lämmin hymy kasvoillaan, meidän näyttävän kauniilta.
Hölmistyin, mutta älysin kiittää kuitenkin.
Oli todella mukavaa kuulla ihan spontaani heitto, jolla on hyvin positiivinen kaiku.
En ole tottunut kohteliaisuuksiin. Ja kummastuksekseni olen saanut kuulla paljon negatiivisia kommentteja burgundin punaisesta hiuskuontalostani kuluvan kesän aikana.
Kommentit hiuksistani eivät ole saaneet vastakaikua minulta tai minussa, koska ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani oma itseni hiusvärin suhteen. Se tuntuu vaan niin luonnolliselta osalta minua.
Paranemisen myötä luonnokiharani ovat ottaneet vallan, ja sekin tuntuu hyvin luonnolliselta osalta minua. Suosin tätä helppohoitoista, mutta hiukan kuritonta peikkotyttö-mallia.
Sairauden myötä ulkonäkökin aina muuttuu. Minäkin näen peilistä vielä sairauden jälkiä, mutta toki myös huomaan niitä asioita jotka ovat muuttuneet parempaan suuntaan.
Ulkonäköasiat ovat sellaisia, että jokainen meistä katsoo itseään ja muita omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan.
Olen aikaisemmin ennen tätä uutta ajattelutapaani ottanut hyvinkin raskaasti ilkeämieliset ulkonäkökommentit. Ne kuuluvat et-ole-hyväksytty-kategoriaan.
Tärkeimmän oppini olen saanut sen asian suhteen ensimmäistä ammattiani opiskellessani. Opettajani sanoi meille valmistuville kosmetologeille: Kosmetologin tärkein tehtävä on nähdä jokaisessa ihmisessä jotain kaunista, koska jokaisessa ihmisessä on jotain kaunista. Se voi olla vaikka kulmakarvan kaari, mutta kosmetologin tehtävä on nähdä se, ja kertoa se asiakkaalleen.
Olen toteuttanut tätä ajattelutapaa. Mutta itseäni se ei tuntunut koskevan, oli hyvin vaikeaa löytää omasta ulkonäöstä mitään hyvää, mutta nyt ymmärrän, että olen ollut ravinnosta vajaa koko elämäni, joten tietenkin silläkin on ollut oma vaikutuksensa siihenkin asiaan.
Vaikka kehoni ei vielä ehkä vastaa sitä kuvaa, jonka toivoisin sen vielä jokin päivä saavuttavan, niin siltikin tunnen olevani ensimmäistä kertaa niin sanotusti omissa nahoissani. Olen löytänyt oman itseni. Kohdannut hänet. Tutustunut häneen. Ja alkanut elää, niin kuin itse näen oikeaksi.
Mikä tekee meistä kauniita?
Milloin viimeksi sanoit toiselle jotain kaunista hänestä tai hänen ulkoisesta olemuksestaan?
Milloin viimeksi sait hymyn toisen huulille, kun huomioit hänet ihmisenä, ja sanoit jotain kaunista?
Milloin viimeksi sait hymyn itsesi kasvoille, kun katsoit peiliin ja huomioit itsesi ihmisenä, ja sanoit jotain kaunista itse itsellesi?
Jos sitä ei ole tapahtunut ihan lähi menneisyydessä,
haastan meidät kaikki tekemään niin. Niin itsellemme, kuin kanssaihmisille.
Oletko mukana talkoissa?
Terveisin,
Peikkotyttö-lookissaan viihtyvä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti