Leaving Neverland

Blogin hiljaisuus katkeaa tasan nyt. Minulle on tapahtunut tässä puolessa vuodessa yhtä ja toista sekä yhtätoista, juttuaiheita on odottamassa julkaisua pilvin pimein. Aluksi ajattelin, että käsittelen asiat tapahtumajärjestyksessään, mutta perusteellisen harkinnan jälkeen päätin, että nyt on niin tärkeä aihe, josta en vain voi olla hiljaa. Joten muut jutut odottakoot nyt aikaa parempaa.






Kukaan ei varmaan ole voinut olla törmäämättä asiaan Leaving Neverland- dokumentin tiimoilta.






Ihan rehellisesti, en edes ajatellut katsoa koko dokumenttia, koska aihe on niin mahdottoman vaikea. Tulin kuitenkin lukeneeksi erilaisia julkisia keskusteluja sekä muutamia blogeja joita tykkään seurata.







Syy, miksi päädyin katsomaan koko ohjelmaa oli se, että eräs bloggaaja pauhasi aivan mahdottomasti siitä, kuinka asialla vain rahastetaan, ja hän puolusti MJ:tä ihan henkeen ja vereen saakka. Silloin heräsi ajatus, että nyt täytyy itsekin perehtyä asiaan. Aina tällainen valtava pelkkään TUNTEESEEN perustuva reaktio kertoo jostakin, ja harvoin yleensä tunnekuohussa keskitytään siihen olennaiseen.







Tein siis itselleni palveluksen ja katsoin dokumentin. Yökin monta kertaa katsellessani ja 3 kertaa melkein oksensin. Oli se niin järkyttävää. 







Haluan henkilökohtaisesti kiittää Wadea ja Jamesia siitä, että he uskalsivat kertoa oman tarinansa. Ja myös heidän perheitään, että he uskalsivat myöntää omat osuutensa asioiden kulkuun.






Itse uskoin sen mitä näin. Näin dokumentin ennemminkin niin, että siinä haluttiin kertoa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ei niinkään halveksia MJ:tä. Ja ennen kaikkea kertoa siitä, että miten tuollaista voi tapahtua ihan kenelle tahansa. Kukaan ei ole siltä turvassa.






Ja vaikka koko filmi olisi ollut pelkkää keksittyä juonta alusta loppuun, sillä on mielettömän tärkeä sanoma. Tämä on yhteiskunnallisesti erittäin tärkeä aihe. Jos yksikin aikuinen herää siihen, että tekee väärin, on tehnyt väärin tai ajattelee tehdä väärin, ja muuttaa omaa käytöstään, saa apua tai kantaa vastuun omista teoistaan, silloin filmi on tehnyt tehtävänsä.






Ihan samoin, jos yksikin lapsi pelastuu hyväksikäytöltä tai vastaavasti ymmärtää mitä hänelle on tapahtunut ja saa apua tai saa eheytymisprosessinsa käyntiin, silloin filmi on tehnyt tehtävänsä.







Tärkein asia, joka filmistä itselleni pomppasi silmille oli Waden vaimon kysymys Wadelle, sen jälkeen kun hyväksikäyttö paljastui perheelle.

Hän kysyi: "Onko sinulle selvää, mitä lapselle ei saa tehdä? Mikä on sopivaa?"

Tämä on kysymys, joka pitäisi esittää koko ihmiskunnalle.

Tiedätkö SINÄ, mitä lapselle EI saa tehdä?

Ihan jokainen varmasti ymmärtää sen, miten kysymykseen vastataan oikein. Oletko kuitenkaan koskaan pohtinut sitä, mikä on oikeasti oikein ja sopivaa?






Aikuinen kantaa itse vastuun omista ajatuksistaan, mielihaluistaan ja teoistaan.






Teot ja niiden tietoinen toteuttaminen tarkoittaa sitä, että ihminen ymmärtää toimintansa riskit. Poistaako se vastuun? Mielestäni ei.






Mielestäni tällaista tilannetta ei pitäisi päästä syntymään missään, koskaan, milloinkaan, että on vastakkain aikuinen ja lapsi ja lapsi joutuu kantamaan vastuuta aikuisen teoista.






Tilanne pitäisi olla niin, että yhtään lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ei tapahdu, piste.







Kirjoitan aiheesta nyt siksi, että dokumentin jälkeen en ole saanut nukutuksi kunnolla. Olen nähnyt painajaisia ja primitiivinen pelko ja häpeä asian myötä hiipivät salakavalasti mieleni sopukoihin.






Olen siis itsekin kokenut tähän kategoriaan lueteltavia asioita.






Ja Waden blogi sai minut ymmärtämään, että nämä asiat tapahtuvat pimeydessä. Siksi niistä on ensiarvoisen tärkeää puhua ja tuoda asioita julki.







Näistä asioista puhuminen on yleensä ihan äärimmäisen vaikeaa. Jo siksi, että yleensä kun avaat suusi, tulet tuomituksi. Siksi sellaiselle, joka on kokenut jotain samansuuntaista, on helpompi puhua ja saada sitä kautta itsekin uutta perspektiiviä asiaan.







Omalla kohdallani asiaa on aikanaan puitu oikeudessa. Silloin asiaan tuli kyllä päätös, mutta ei tuomiota. 





Olen pohtinut paljon noita aikoja, ja tajusin vasta äskettäin, että KUKAAN ei sanonut, että minua kohtaan on tehty väärin. 






Se oli nimittäin asia, jota olen odottanut kaikki nämä vuodet. Jotenkin minulla on niin yksioikoinen maailmankuva, että tällaisessa asiassa teko/ teot olisi pitänyt vain myöntää.






Minulle se olisi riittänyt. Tuomarin olisi mielestäni pitänyt olla se viimeinen auktoriteetti, joka sanoo, että minua kohtaan on tehty väärin. Ja vaikka ei olisi tullut tuomiotakaan, silti hänen olisi pitänyt lausua nuo sanat.






Näin ei kuitenkaan ole koskaan tapahtunut. Olen saanut paljon kaikenlaista palautetta niskaani tämän asian tiimoilta. Minua on syytetty valehtelijaksi ilman mitään todisteita, ihan vain koska tuntuu siltä.


Ja sitten ne, jotka ovat särkyneet asian johdosta, ovat olleet vain hiljaa. Tai vastaavasti ottaneet etäisyyttä ja asiasta ei koskaan saa puhua. 






Koskaan en ole kohdannut sitä reaktioita, jossa joku pohtisi ensimmäisenä sitä lasta. Hänen kokemaansa, ja lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutuksia.






Koen sen nyt aikuisena niin, että tämäkin osa elämääni on osa kasvutarinaani.






Kuitenkin jälkeenpäin ajatellen, jos edes joku olisi sanonut ne maagiset sanat: Sinua kohtaan on tehty väärin. Luulen, että eheytymisprosessi olisi ollut helpompaa, eikä olisi tarvinnut taistella häpeän ja huonommuuden tunteiden kanssa välttämättä niin paljon ja pitkään. Olisi ollut tosiasia, johon nojata.





Kun kaikki ihmiset maailmassa muistaisivat sen, että lapsia ei ole tehty tähän maailmaan aikuisten leikkikaluiksi. Heitä ei ole tehty rikottaviksi. Kukaan lapsi ei ole olemassa siksi, että aikuinen saa käyttää valtaa väärin. 

Tiedätkö sinä mitä lapselle ei saa tehdä?