Oman käytöksen analysointi on sellaista, jota jokainen aikuinen on mielestäni velvollinen tekemään.
Olen kuitenkin törmännyt tilanteisiin, jossa omaa käytöstä ei huomioida ollenkaan. Sitä ei silloin voi määritellä, koska siihen ei itse kiinnitä mitään huomiota.
Tai toisaalta ajatellaan, että omasta käytöksestään ei ole millään lailla vastuussa. Tavallaan, kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu jonkun toisen toimesta tai elämä vain tapahtuu, mutta oma osallisuus tai oma käytös jäävät täysin huomaamatta tai huomioimatta.
Jos tällaiseltä henkilöltä kysytään tai vaaditaan konkreettisia näyttöjä tai todisteita asioista, ne jäävät saamatta, koska elämä eletään vain tunneskaalan läpi.
No, hei #tunteet... ja koska tunteet!
Olemme ilmeisesti eläneet sellaisia aikoja maailmanhistoriassa, eri sukupolvien hallitessa ja vallitessa, että tunteet ovat nyt se juttu. Kaikilla on oikeus tunteisiinsa.
Toki näin onkin, sitä en kiistä, enkä käy siitä kenenkään kanssa kiistelemään.
On kuitenkin aivan eri asia TUNNISTAA tunteensa ja käsitellä niitä, sekä elää tai toimia niiden mukaan (tai jättää toimimatta), kun ELÄÄ pelkästään tunnetilasta toiseen ja toimia vallitsevan tunnetilan ohjeistamana.
Tai reagoida asioihin SUBJEKTIIVISESTI pelkästään tunnetilalla. Ja vielä tehdä OMAAN TUNTEESEEN perustuvaa päättelyä, jossa "todisteet" pelkästään tukevat omaa tunnetta.
Ihminen tekee AINA olettamuksen tietämättään. Ja olettamus voi ohjata tekoja ja ajatusta sen jälkeen. Jos se perustuu pelkästäään tunnetilaan, niin silloin voi sattua virheitä. Myöskään olettamustaan ei voi analysoida, jos se on tunnepohjainen.
Pelkästä tunteilla reagoinnista on tullut sellainen akilleen kantapää, jolla voi tehdä itselleen ja muille hallaa hyvinkin paljon elämässä. Sekä sillä oikeutetaan myös huonoa käytöstä.
Me aikuiset olemme saaneet sellaiset ihanat lahjat kuin itsehillintä ja tunnesäätely.
Lapsien kohdalla me koulutamme heitä näihin samaisiin asioihin. Harva aikuinen jaksaa sietää lapsen julkisella paikalla kiukuttelua puuttumatta asiaan jollain tapaa, perustelemalla miksi niin ei nyt saa tehdä, komentamalla tai vastaavasti käsittelemällä lapsen tunnetilaa ohjaten ja ratkaisua etsien.
Miksi ihmeessä sitten aikuinen itse unohtaa, että sama pätee myös häneen!
Itsehillintä ja tunnesäätely ovat osa aikuisuutta! Ne ovat osa vastuuta. Ja jokaikinen tiedostava aikuinen on velvollinen näitä käyttämään.
Rinnastan nyt esimerkin tähän muotitautiin eli masennukseen. Esimerkillä ei siis ole mitään tekemistä aidon masennuksen kanssa, joka on sairaus. Sitä kuitenkin käytetään pönkittämään omaa huonoa käytöstä ja vedotaan siihen, että näin voi käyttäytyä, koska masentaa.
Kun nyt puhutaan tästä elämään kuuluvasta satunnaisesta TUNNETILASTA, jossa henkilö kokee itsensä masentuneeksi. Mikään ei huvita, KUN elämä tai olosuhteet eivät mene oman mielen mukaan.
Silloin on kyse tunnesäätelystä. On pohdittava sitä, onko oma TUNNEREAKTIO aiheellinen vallitseviin olosuhteisiin nähden. Ja voitko omalla toiminnallasi poistaa itseltäsi tämän ikävän tunteen.
Jos kuitenkin tuntuu, että joku muu on valvollinen tekemään sinun masentuneelle olotilallesi jotain, silloin olisi aiheellista pohtia MIKSI näin?
Kun taas vakavasti masennusta sairastava ihminen voi elää elämäänsä niin, että ympärillä elävät eivät huomaa mitään. Hän käyttää tunnesäätelyä siinä, että pohtii itsekseen vakavia tunteita. Ne ovat niin vakavia, että ne automaattisesti saavat ajattelemaan sitä, voiko tunteiden mukaan toimia.
TUNNE ei koskaan velvoita toimimaan.
Tylsistyneisyys ei velvoita valittamaan, pelko ei (välttämättä) pakota juoksemaan, kiukustuminen ei velvoita rähjäämään tai huutamaan tai lyömään jne.
Tunteisiin voi jäädä myös kiinni. Elämä ja olosuhteet voivat muuttua rajustikin juuri sellaisiksi kuin henkilö itse on halunnut. Kuitenkaan negatiivisesta valittamisesta ei pääse eroon ja mikään muutos ei tuokaan sitä haviteltua mielihyvän tunnetta, koska sitä ei osaa tunnistaa eikä tunnustaa. Siitä on tullut tapa. Tunteet, joihin on jäänyt kiinni, tuovat turvaa.
Kipu ja krooninen kipu ovat myös tällaisia tunnepuolen asioita, joita on seurattava tunnesäätelyyn nojaten hyvinkin tarkkaan. Se on yksi niistä kipua kokevan henkilön perusjutuista, jotka on opeteltava, jos kivun kanssa haluaa pärjätä.
Onneksi kuitenkin omaa toimintaansa voi AINA kehittää.
Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että henkilön on opittava erottamaan järki ja tunne toisistaan.
Helppoa, eikö? Jokainenhan tekee näin jon valmiiksi, eikö?
Jos kuitenkin vastaus saa epäilemään omaa käytöstään, ettei tunnista elääkö tunnereaktioilla, vai pohtiiko asioita ensin tosiasian kautta ja pohtii minkä tunteen se herättää ja onko tunnereaktio aiheellinen vallitsevaan tosiasiaan nähden ja millainen reaktio on aiheellinen tai tarpeellinen,
voi käyttää muutamaa kysymystä apuna.
Siis onko kysymys, kommentti tai reaktio järkeä vai tunnetta?
Mihin kysymykseen se vastaa?
Jos se vastaa kysymykseen MILLAINEN? Kyseessä on melkeinpä jokakerta TUNNEPOHJAINEN juttu.
Millainen työpäiväsi oli? -Rauhallinen, raskas jne. Nämä ovat tunnepohjaisia kuvauksia.
Jos taas kysyt, MITÄ teit tänään töissä? - Vastaus edellyttää KONKREETTISTA tosiasiaa eli faktatietoa.
Ihan samoin on eri asia kysyä ja pyytää erilaisia vastauksia kysymyksiin:
Missä kohtaa kipu tuntuu?
Millaista kipusi on?
Millainen = tunne
Miksi= järki
Näin tämän voisi hyvin yksinkertaistaa. Ainahan on olemassa muuttujia, joten ihan täysin täsmällistä tiedettä se ei ole.
Kuitenkin arkielämässä se antaa hyvän vertailupohjan henkilölle tarkastella omaa käytöstään ja analysoida sitä.
Kipupotilaalle tämän asian sisäistäminen taas on äärimmäisen tärkeää ja sen toteuttaminen käytännössä arjessa pitäisi olla jokapäiväistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti