Aivan upea kesäinen sää hellii meitä parasta aikaa. Mielettömän ihanaa, että Suomen kesä tarjoaa tällaista herkkua. Lämpötilat ovat olleet hellelukemissa jo 3 viikkoa. Upeaa, kertakaikkiaan.
Koronaeristyksen jälkeen on ollut upeaa myös tavata ystäviä, tosin ulkona ja edelleen turvaväleistä huolehtien.
Se on ollut jopa niin antoisaa, että aivotkin ovat saaneet ilmeisesti vaihtelua...
Iloisen keskustelun lomassa ystäväni heitti kysymyksen: "Mikä on varhaisin lapsuusmuistosi?"
Monelle varmasti hyvinkin helppo ja yksinkertainen kysymys... Niin myös minulle.. Näköjään..
Aivan yhtään asiaa ajattelematta sanoin hänelle, onko sitä pakko kertoa?
No, miksi et voisi kertoa?
Siksi, kun se saa minut näyttämään jotenkin tyhmältä.. Tai jotain sellaista..
Kerro nyt.. Mielenkiinto heräsi!
Ja minä kerroin..
Muistan sen, kun 4-5 vuotiaana leikin ulkona ja siellä oli muitakin lapsia. Joku aikuinen huusi lasta tietyllä nimellä ja minä tottelin tätä nimeä.
Asiasta tekee nolon se, että se ei ollut minun nimeni, vaikka olin aivan varma, että se on.
Ystäväni pyöritteli silmiään ja heitti hurttia huumoria asiasta.
Minä kuitenkin jäin pohtimaan asiaa, sillä tuo kyseinen nimi on ponnahdellut esiin aina silloin tällöin elämäni aikana. Olin jotenkin ymmälläni, että ensimmäinen muistoni linkittyi juuri tuohon nimeen ja muistoon, jota en tiennyt edes muistavani.
Nimi on minusta maailman kaunein ja tunnen sen omakseni, vaikka se ei minun nimeni olekaan. Myöskään ketään samannimistä ihmistä ei ole koskaan lähipiirissä ollut.
Omituista, mitä kaikkea aivoista putkahtelee ulos, kun aika on sopiva. Harmi vaan, etten voi kysyä asian paikkaansapitävyyttä keneltäkään.
Toinen merkillinen asia on eräs valveuni, joka suorastaan vainoaa minua. Ajattelin, että jos kirjoitan sen tänne, se saa rauhan.. Tai aivoni ymmärtäisivät, että olen huomioinut asian.
Thomas Edisonin veroisia keksintöjä en ole onnistunut vielä luomaan, vaikka valveunia olen edelleen nähnyt.
Tämä tuntuu jotenkin muistolta, mutta voihan se olla vain mielikuvitustakin.
Tässä filmissä olen itse noin 2 vuotias. Olemme piknikillä. On kesä. Siinä on ainakin yksi turvallinen ja vakaa aikuinen. Tunnelma on kevyt, iloinen ja onnellinen.
Istun viltillä ja ilmeisesti syön jotain. Istun niin, että näen tämän turvallisen aikuisen, joka näkyy vain hahmona.
Yhtäkkiä metsästä tulee pahuus. Käännyn katsomaan sitä ja sillä on iso ase. Ja hän ampuu. Aikuiseen osuu.
Jäljellä on vain epätoivoa. Pidän silmäni tiukasti kiinni, koska joku käskee niin tehdä tai sitten en uskalla katsoa. Tekisi mieli katsoa sitä pahuutta, mutta pidän silmät tiukasti kiinni, vaikka pystyisin katsomaan, jos avaisin silmäni.
On ihan hiljaista, mikään missään ei liiku. Sitten näen itseni tässä nykyisessä iässäni katsomassa sitä pientä lasta, joka on sen samaisen pellon reunassa aivan yksin. Sen jälkeen kaikki on vain pelkkää pimeyttä ja maailma on suistunut raiteiltaan.
Kumpikaan näistä muistoista ei liity siihen sukuun ja perheeseen, jossa olen kasvanut. En osaa sijoittaa näitä mihinkään, enkä ollenkaan osaa näitä jäsentää.
Voihan se olla, että minulla on hyvin rikas mielikuvitus ja en vain itse tajua sen voimaa. Vaikea siis todistaa oikeaksi tai edes vääräksi.
Vielä yksi merkillisyys nousi mieleeni tämän samaisen keskustelun toimesta.
Tässä muistossa olen leikkimässä lapsuudenkotini pihalla. Poliisiauto ajaa ohi, minun ajatukseni on, että he ovat tulleet viemään minut kotiin.
Tajusin vasta eilen, mikä tuossa ajatuksessa oli pielessä..
Minne kotiin?
Minähän olin kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti