Sinnikkyydelläkö?

Voi

tauti. Kirjaimellisesti. Olen ollut reilun pari viikkoa tooosi kipeänä. Iski jokin kausiflunssa. 9 päivää piti korkeaa kuumetta ja niistä 4 päivää kuume oli 40 asteessa. Muutoin pyörittiin akselilla 38-39 astetta. Hengissä selvisin,  onneksi. Kyllä taas jaksaa arvostaa elämää ihan toisella tavalla. 

Asioilla on kuitenkin seurauksensa..

Syöminen jäi kokonaan pois sairastamisen aikana. Nesteytyskään ei alkuun meinannut onnistua. 

Voitte varmaan arvata, mitä tästä seurasi syömishäiriöiselle.. 

Tietenkin se, että ruoka ei mennyt alas enää ollenkaan. Osuin rosvosektoriin ja palasin takaisin lähtöruutuun entistä köyhempänä. 

Kaiken alusta aloittaminen ei ole ollut mitenkään helppoa. Olen vuodattanut verta, hikeä ja kyyneleitä. Kironnut itseni ja elämäni alimpaan helvettiin. Kysynyt  miljoona kertaa MIKSI elämä on niin vaikeaa. Perustellut asiaa itselleni jos vaikka mistä näkökulmasta ja yrittänyt etsiä motivaatiota jaksaa vain, vaikka kuinka elämä on syvältä. 

Järki sanoo, että syötävä on. Keho tarvitsee energiaa. Ei, se huutaa energiaa ja anoo armoa. Ymmärrän järjen tasolla, että jos jatkan itsetuhoista käytöstä siitä ei hyvä heilu. Sain sairastaessa jo esimakua siitä, missä kohtaa tahdonvoima ratkaisee pysytkö elossa vai et. 

En uskalla sanoa syömisestä yhtään mitään. Eilen onnistuin syömään jotain. Se oli iso voitto, iso askel, mutta... Tilanne tänään on erilainen. Mitä se on huomenna, sitä ei kukaan tiedä, enkä uskalla siihen mitään sanoakaan. Huominen analysoidaan vasta kun päivä mailleen painuu.

Pitkä on tie kuljettavaksi tämän(kin) asian kanssa. Keskimääräinen paraneminen vie 6 vuotta. Tarvitsen tukea ja kannustusta. Ei pakottamista eikä arvostelua. Hankalan siitä tekee se, että ihmiset eivät ymmärrä tätä tilannetta. No, terveen järjen kanssa tällä tuskin on mitään tekemistäkään. Olen väsynyt perustelemaan jokaiselle miksi asiat ovat niin kuin ovat. Tuntuu pahalta kun sanaani ei uskota ja kyseenalaistetaan koko tilanne. Toivon ja pyydän maailmankaikkeudelta voimia sairauteni kanssa! Pyydän myös ymmärrystä sekä itselle että kanssaihmisille.

♡

Sain

tänään postia kelalta. Heidän vastauksensa oli, että eivät oikaise sairaspäivärahapäätöstä. Tarkoittaa sitä, että hylkäys pysyy voimassa. Valitus lähti nyt sitten muutoksenhakulautakunnalle, jossa se viipynee ainakin vuoden. Eli tähän hetkeen ja  tilanteeseen ei sitten tullut mitään taloudellista apua.

En jaksa ymmärtää, miksi en ole oikeutettu siihen etuuteen, johon meillä kaikilla on laillinen oikeus. Miksi koko järjestelmä on olemassa, kun kerran meitä väliinputoajia on melkoinen joukko? Eikö sitä missään instanssissa ole ajateltu, että kroonisesti sairaiden ihmisten pitäminen työttöminä rasittää aivan järjettömän paljon ns väärää järjestelmää. Verovaroistahan ne tuet jokatapauksessa kustannetaan, joten miksi kela ei hoida omaa osuuttaan? 

Tämä tarkoittaa nyt sitten sitä, että kelan tie on kuljettu loppuun. En täytä enää yhtään lomaketta ja toimita minnekään enää yhden ainutta kopiota, sairaskertomusta tai lausuntoa. Nyt riittää. 

Tosin, minun ei ole enää mahdollistakaan hakea kuntoutustukea tms, koska sairaspäivärahakin on hylätty. Ei ole mitään mahdollisuutta, että minulle mitään mistään enää myönnetään.

Mites nyt sitten edetään?

Töihin ei kykene ja peruspäivärahalla pitäisi pärjätä. Väittäisin, että tässä kohtaa elämä on aika kohtuutonta.

Tuntuu todella pahalta, kun ei voi itse päättää omasta kohtalostaan, ei voi valita. En voi mennä töihin, jotta tulotaso nousisi. Tässä kohtaa tämä kirvelee erityisesti. Olen siis menettänyt jotain arvokasta, vapauden. 

Henkilökohtainen elämänkatsomukseni kuitenkin nojaa siihen, että kaikki tässä elämässä tapahtuu tarkoituksenmukaisesti. Vaikka nyt ei vielä jaksa nähdä mihin tämä kaikki johtaa, elämä kuitenkin yleensä kantaa. Pakko siihen on vain jaksaa uskoa.