Elämä opettaa

Olen

ilmeisesti höpöttänyt aiemmissa teksteissä ravintoterapiasta ja -terapeutista. Väärinkäsitysten välttämiseksi korjattakoon nyt tähän, että käyn ravitsemusterapiassa ja minun RT:ni on ravitsemusterapeuttini. Puhuttakoon siis asioista niiden oikeilla nimillä. ッ

Viikon olen nyt yrittänyt oikein kunnolla keskittyä vain ja ainoastaan ruokaan ja syömiseen. Minulle vaihdettiin vitamiinit ja ne ovat nyt sellaista mallia, jotka imeytyvät jo suun limakalvoilta. 3,5 viikkoa kestänyt ripuli flunssan ja kuumeen lisäksi ei oikein mahdollistanut optimaalista tulosta nieltäville vitamiineille.

Vitamiinien syöminen on ainakin helpottunut ja ne menevät nyt sillä annostuksella, joka on tarkoituskin. Tosin suu on kipeä, ikenet vertavuotavat ja hampaat natisevat liitoksissaan sekä olen mustelmilla jatkuvasti. 

Valtava vajaus C-vitamiinista. 

Ennen puhuttiin keripukista, jota tavattiin merimiehillä parisataa vuotta takaperin. Tätä ei juurikaan enää diagnosoida nykypäivänä, mutta tätäkin ilmenee, ainakin minulla. 

B-vitamiini on toinen, jonka puutos on aiheuttanut valtavaa vahinkoa kehossani. Se on äärimmäisen tärkeä hermoston toiminnalle ja aivoille. Olikin mielenkiintoista lukea, että hermosolut eivät uusiudu elämän aikana enää, mutta niitä ylläpitävät proteiinit uusiutuvat. Eli olisi vielä mahdollista helpottaa tasapainoisella ravinnollakin hermosärkyä.

Nämähän eivät tietenkään yksinään riitä vaan tarvitaan kaikia muitakin vitamiineja, kivennäisaineita, proteiinia, rasvoja, hiilihydraatteja yms. ja ihan vaan energiaa. Toisin sanoen monipuolista ravitsevaa kotiruokaa ja vitamiini- sekä kivennäisaineet lisäravinteina. 

~

Syömiseni

meni aivan sekaisin tuon sairastamisen kanssa, ei se helppoa ollut ennen sitäkään, mutta nyt olin kokonaan syömättä 9 päivää. Niistä 5 päivää elin pelkällä nesteellä, sitäkin meni aika niukasti.

Karmaisevaa.

Kyllä pitää ihmisen olla melkoinen masokisti, kun hengestään haluaa päästä ihan ehdoin tahdoin. En kyllä aina tajua itseäni. Välillä ihmettelen, onko minulla järkevää aivotoimintaa ollenkaan. Mutta sairaudestahan tässä on kyse. On vain otettava itse vastuu omasta syömisestä ja ajatuksista, eikä antaa sairauden sanella tekemisiään.

~

RT

oli todella huolissaan asiasta ja ihan syystä. Jouduimme aloittamaan tämän taipaleen nyt ihan alusta saakka. 

Hän kehotti minua pohtimaan omaa suhtautumistani ruokaan ja ravintoon valokuvien avulla.

Siinä se nyt oli. Se merkitsevä lause, joka sai jonkin lehmänkellon kilkattamaan aivoissani. 

Luovuus on minun juttuni. Heti alkoi tulvia näkökulmia, jolla kuvaisin tätä asiaa. En malta odottaa, että pääsen sen toteuttamaan käytännössä, mutta ensin täytyy yrittää jäsentää ajatuksiaan sanoiksi ja lauseiksi. 

On paljon kysymyksiä, joihin täytyy vastata ja sisäistä keskustelua on käytävä itsensä kanssa ihan tosissaan. 

Ja mikä tärkeintä tätä keskustelua täytyy käydä positiivisesssa ja kannustavassa hengessä. Ei syyttelyä, ei kritisointia, ei negaatioita. Todetaan asiat niin kuin ne ovat ja mietitään kuinka ne ratkaistaan, niiden kanssa eletään ja mennään eteenpäin.

Nyt tuntuu, että olen saanut jostain langanpäästä kiinni tässä vyyhdessä. Aikaisemmin minulla on kyllä ollut tahtoa ja yritystä, mutta on pitänyt kaikki tehdä pakolla kun en ole ymmärtänyt itseäni ja omaa käytöstäni ollenkaan. On vaikeaa kun täytyy syödä vain tiedon valossa, tiedän ruoan tekevän minulle hyvää, mutta miksi ei siltä tunnu. Pakolla siis ei onnistu, vaikkakin itseään joutuu ja pitää patistaa etsimään ja rikkomaan rajojaan.

                                        ~

Sain

hyvän vinkin kaloreiden ja energian kerryttämiseksi. Jos ei mene syömällä, niitä voi paikata aina juomalla. Sovimme, että otan täysmehut kokeiluun, koska vedessä ei ole mitään ravintoaineita ja huuhtoo vain pois ne viimeisetkin rippeet, jotka pitäisi imeytymään saada. 

Tämä oli minulle melkoinen elämys. En ole koskaan ollut mikään mehufani, mutta nyt minusta on tullut sellainen. Ehdottomasti. Päärynämehu on suosikkini ja heti toisena tulee mustikka-aronia mehu. On ihan toisenlainen olotila kun energiaa tulee edes jostain. Proteiinin syöntikin on ihan turhaa jollei energiaa ole tarpeeksi. Se ei silloin imeydy. 

Olen myös leiponut maapähkinävoi-keksejä. Lämpimät keksit kylmän maidon kanssa, ei huono.

Maitojauhe on proteiininsaantia turvaamassa ja opettelen sitä käyttämään ruoassa. Olen tehnyt jo uuniriisipuuroa, johon on tullut ns tuplamaidot. 

Siis oikeaa punaista laktoositonta maitoa ja maitojauhetta 1,25 dl sekaan. Aika tuhtia tavaraa tuli, mutta söin silti. Olen siis syönyt ensimmäisen lämpimän ruokani vuosiin!!! Hurraa!!! (Leipoessa ja ruokaa laittaessa on tullut tehtyä toimintaterapiaa ja harjoitettua hienomotoriikkaa.)

Olen ihan ajatuksen kanssa maistellut ruokaa. Miettinyt koostumusta ja haistellut sitä. Suukin tottuu näköjään uusiin makuihin pikkuhiljaa. Tältäköhän taaperoikäisistä tuntuu kun siirtyvät maidosta kiinteään ruokaan ja saavat maisteluannoksia eteensä? 

~

Olen kovasti pohtinut omaa suhdettani ruokaan. Millainen se on? En ole koskaan ollut mikään ruoan ylin ystävä. Jos pärjäisin ilman ruokaa, en söisi. Autokaan ei kulje ilman polttoainetta, joten minunkin on tankattava - vaikka sitten kengurubensaa - mutta polttoainetta kuitenkin. Vaikka elimistöllä onkin melkoisia kompensaatiomenetelmiä selviytymiseen, kohdallani olisi ihan hyvä, jos veto loppuisi siihen kun bensamittari on punaisella.

Olen aina ollut hieman nirppis. Olen ollut aika ennakkoluuloinen uusia makuja kohtaan. Olen myös pohtinut lapsuutta ja kuinka kodin ilmapiiri ja siellä suhtautuminen syömiseen ja ruokaan on vaikuttanut minuun.

Olen kotoisin köyhistä oloista ja meillä ei kotona juuri ruokaa ollut. Piti tyytyä siihen mitä oli ja nälkänsä kanssa oppi elämään ja sitä ei juurikaan enää tuntenut. Kesäisin meidät lapset lähetettiin joko mummolaan tai kummilaan joissa saimme syödäksemme. Lisäksi oleilimme paljon kavereiden kotona ja heidän ruokapöydissään. Kouluaikoina saimme tietenkin lämpimän ruoan koulussa.

Eli olen oppinut säännöstelemään näläntunnetta jo hyvinkin nuorena. Siitä on ilmeisesti jäänyt tuo ajatus etten tarvitse ruokaa ja ravintoa. 

Toinen kulmakivi on tämä yleinen kauneusihanne. Minä olen ammatiltani kosmetologi ja siinä maailmassa ollaan koko ajan ulkonäköpaineiden kanssa tekemisissä.

Voih, kun maailma kuulisi minua: Naiset, jättäkää laihduttaminen ja ulkoisen olemuksen jatkuva arvostelu.

Nauttikaa elämästä, omasta kehosta ja kohdelkaa sitä hyvin. Naista on ennenmuinoin kohdeltu Jumalattarena, eikö olisi aika naisten itse alkaa toteuttaa tätä ajattelumallia oman kehonsa suhteen.

Langanlaihuus ei kenestäkään onnellista tee, vaan terve keho!!!

~

Miksi siis syömättömyys on mukavuusalueeni?

Miksi en halua nähdä vaivaa itseni ja oman hyvinvointini eteen? 

Olen kuitenkin aina nauttinut leipomisesta ja ruoanlaitosta, niin kuin syömishäiriöiset yleensä. 

Koirallekin syötän terveellistä itsetehtyä kotiruokaa vitamiineineen ja öljyineen. Pidän huolen siitä, että kaikki on tasapainossa ja ruokaa ja herkkuja on riittävästi. 

Jospa minäkin tästä vielä oppisin uusille tavoille ja oppisin arvostamaan itseäni niin paljon, että olen ruoan arvoinen. Olen myös hyvinvoinnin ja energian arvoinen. Pitkä tie on minulla edessä, mutta alku se on joka asialla. Eteneminen riippuu täysin minusta. Mistä näkökulmasta haluan elämääni katsoa. 

Tunne on sitten ihan eri juttu. Elämä kun ei pysy stabiilina meillä kenelläkään ja heilahduksia tapahtuu kaiken aikaa. Vielä kun löydän jostain sen vahvuuden, että elämän karikot voi mennä läpi ilman, että puran pahan oloni ruokaan ja lakkaan syömästä. 

Iso urakka on meneillään ja vielä isompi edessä, mutta elämä on suuri opettaja me saamme kunnian olla täällä oppimassa. Otan siis kiitollisena vastaan minulle annetun mahdollisuuden kehittyä.