Olemmeko ihmisiä toisillemme?

Kuka kantaa vastuun sinun käytöksestäsi?

Olen viime päivien median välittämän keskustelun perusteella huolestunut siitä, osataanko täällä enää ollenkaan käytöstapoja, sitä ajattelua, kuinka kanssaeläjää tai kanssaeläintä oikein kohdellaan?






Meidän käytöksemme ja reagointimme asioihin johtuvat aina jostain. Sille on olemassa aina jonkinlainen motiivi.

Kuka on vastuussa siitä, kuinka sinä ajattelet ja käyttäydyt?

Kasvatuksella ja kasvuympäristöllä on oma osansa asioihin, mutta onko se koko totuus?

Oletko vapaa valitsemaan itse toimintamallisi ja ajatusmallisi?

Oletko vapaa valitsemaan sen, ketä ja mitä mallinnat käytöksessäsi?

Valitsetko itse sen, ketä ja mitä mallinnat ja minkä ajattelutavan tai käytösmallin valitset?

Mistä se johtuu, että valitsemme ne vääränlaiset ajatus- ja toimintamallit?

Silloin kun toimit toista kohtaan väärin, olipa se minkälaista väärintekoa tahansa, ajatteletko koskaan, että itse olisit se vääryyttä kokeva osapuoli?






Meillä on hyvin tarve-lähtöinen ajattelumalli. Ja silloin kun ajatellaan näin, se johtaa siihen, että koetaan olevan oikeus siihen, mitä tarvitaan.

Oletko koskaan ajatellut itse toimivasi näin?

Meillä on olemassa niin sanotut perustarpeet. Ruoka, vesi, happi ja asuinpaikka.





Sitten tulevat ne tunnepuolen tarpeet. Tarvitsemme vakautta, rakkautta, välittämistä, seuraa, turvallisuutta, hyväksyntää jne. Kuka mitäkin.






Jokainen meistä itse määrittelee sen, mitä pitää elämässään tärkeänä ja mikä tarve-pohjainen asia on sellainen, minkä elämäänsä hankkii. 





Mutta entäs sitten, jos tarve-ajattelu johtaa huonoon käytökseen? Tai pahimmillaan toisen alistamiseen, niin sanotusti valta-ajatteluun, jossa toista hallitaan tarve-hyöty-ajattelun pohjalta?







Itse yritän aina pohtia, miten itse suhtautuisin, jos minua kohdeltaisiin, niin kuin kohtelen toisia henkilöitä.





Tänään kuitenkin jouduin pohtimaan asiaa omalta kohdaltani hyvin tarkkaan.





Tapasin aivan hurmaavan persoonan, henkilön, joka on vakavasti sairas. Hän tuli kadulla juttelemaan minulle ja Dankolle. Hän avautui asioista, jotka ovat mielestäni hyvin henkilökohtaisia.





Hän kertoi menevänsä terapiaan juttelemaan seurusteluasioista.





Totesin siihen, jotain ylimalkaista, kuten hieno juttu ja upeaa, että tällainen palvelu on tarjolla.





Samalla säikähtyneenä pohdin sitä, näkyikö kasvoistani se, mitä todella ajattelin. Tunsin nimittäin valtavaa suojelunhalua tuota herkässä tilassa olevaa henkilöä kohtaan, tunsin, että hän ei tarvitse seurustelun tuomia paineita enää tilaansa kuormittamaan.

Tsot tsot. 

Myöhemmin kotona pohdin asiaa syvällisemmin. 

Mikä oikeus minulla on ajatella näin?

Mikä oikeus minulle on tuntea tarvetta suojella häntä?

Hän haluaa elää ja kokea asioita omalla tavallaan. Hän haluaa oppia tuntemaan sen tunnekartan, joka seurusteluasioihin liittyy.

Hän haluaa oppia, kokea, elää, tuntea ja ymmärtää.

Miksi minä sitä estäisin?

Millä oikeudella minä siihen asiaan mielipiteeni sanoisin tai muuten puuttuisin?

En sitten millään. Sehän olisi sama, kuin estää henkilöä kehittymästä.





Kun ymmärsin tämän asian, tarpeeni suojella tätä henkilöä haihtui. Ymmärsin haluavani tukea häntä hänen matkallaan omassa kehityksessään ja toivottaa hänelle mitä parhainta tahtoa asioiden käsittelemiseen ja ymmärtämiseen.








Oma tunne-ajattelu tai oma tarve-ajattelu eivät kohtaa toisen ihmisen kanssa, jos ajattelet ja toimit pelkästään omasta lähtökohdastasi. 

Ajattele, mitä ajattelet, ja mikä on vastuullista käytöstä,