Olen nyt viikon aikana törmännyt samaan asiaan vähän erilaisista näkökulmista useamman kerran.
Kyse on kipeän ihmisen liikkumisesta.
Tämä kun on itselle täysin itsestään selvää, miten liikkumisen kanssa toimitaan, jään aina ihan suu auki kuuntelemaan, kun törmään (vieläkin edelleen) musta-valko-ajatteluun, jonka mukaan on olemassa vain terve-sairas-asetelma.
Tottakai terve ihminen liikkuu. Minä näen asian niin, että terve ihminen SAA liikkua. Ei kivistä, eikä kolota. Keho toimii itsestäänselvästi juuri niin kuin haluaa.
No mitenkäs se sairas ihminen sitten?
Tietysti liikkuu! Sen minkä pystyy ja kykenee.
Tässä musta-valko-ajattelussa on sellainen vika, että mieli kääntää asian väärinpäin. Jos pystyt liikkumaan, et vain voi olla kipeä tai sairas.
Tosiasiahan on se:
Kipeä/sairas ihminen tulee kipeäksi aivan kaikesta liikkeestä. Aivan kaikesta. Jopa sängyssä makaamisesta.
Kipuun tottuu ja sitä oppii sietämään.
Niin paljon kuin kestät kipua, niin paljon voit liikkua. Tämä on se raaka totuus, minkä kanssa jokainen kroonisesti sairas joutuu painimaan.
Keholla on erilaisia rasituksia. Niin terveillä kuin sairaillakin. Sairas vaan joutuu usein toipumaan ja palautumaan pidemmän aikaa, kuin terve yksilö.
Tästä johtuen voi olla mahdollista, että eri päivinä jaksaa tehdä erilaisia asioita. Ja joinakin päivinä ei vain jaksa eväitäkään liikuttaa.
Myös kaikki muu tekeminen, perusasioista huolehtiminen (kuka muistaa sen listan?), henkinen väsmystila ja syöminen sekä uni.. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Terveen keho kompensoi pidempään, sairaan keho vaatii huviveronsa heti maksuun.
Aina siis liikkuminen on kiinni sen hetkisistä kehon omista lähtökohdista.
Sairas ihminen siis liikkuu, mutta liikkuminen ei häntä terveeksi muuta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti