Vastuun paikka

Tämän kiusaamis asian selvittäminen on menneellä viikolla edennyt. Syyllinen /syylliset ovat selvillä.






Tilanne kuitenkin eskaloitui. Ymmärsin näin käyvän, mutta uskoin loppuun saakka, että halu ja tarve tehdä oikein voittavat ihmisissä.






Ei käynyt näin. Ehkä lapsellista ja sokeaa uskoa minulta. Uskon kuitenkin vahvasti siihen edelleen, että totuus ja oikeus voittavat ennen pitkää.






Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus. En vain tiedä mitä sillä suojellaan. Sitä, että ollaan syyllisiä ja yritetään kääntää huomio pois omista pahoista teoista, vai suojellaanko sillä jotain muuta valheella elämäänsä hankittua, mene ja tiedä.






Itse asiassa minua ei se edes kiinnosta. Minua kiinnostavat seuraukset, kun tällainen toimintatapa valitaan.






Valheella on aina lyhyet jäljet. Ja, jos henkilö(t) haluavat pysyä tällä valheen tiellä, tulee aika jolloin valheita on paikattava uusilla valheilla. Kierre ei katkea koskaan. Ennen pitkää tullaan umpisolmuun, koska jossain vaiheessa alkaa totuus paljastua, ellei puhuta patologisesta valehtelemisesta.







Ja tästä päästään niihin seurauksiin, joita jokaisella teolla on. 

Kuulin sellaisen vanhan viisauden. Syyllinen pakenee, vaikka kukaan ei häntä jahtaisi.

Jos yksilöllä on vähääkään omaatuntoa, se alkaa kolkuttaa jossain vaiheessa elämää.
Mutta ainahan voi itselleen myös selittää asioita parhain päin ja oikeuttaa toimensa. Valitettavasti.
Tällöin on kuitenkin itse valinnut valheen elämänsä pohjaksi.







Olen joutunut paljon tämän tapauksen yhteydessä pohtimaan mitä tavoittelen milläkin toimillani ja mitä haluan niillä saavuttaa. Näin ollen olen joutunut paljon pohtimaan myös sitä, mitä seurauksia minun teoillani on. Koska niitä väistämättä on.

Toinen viisaus, jonka kuulin, oli: Millaista armoa sinä osoitat?

Valitettavasti armo usein tulkitaan hyväksynnäksi. Mikä ei ole oikein. Eri uskontokuntien edustajat varmasti osaisivat selittää kuka mitenkin tämän asian.






Omaa näkemystäni olen joutunut tähän asiaan pohtimaan. 






Kun en ole järinkään uskonnollista sorttia, niin mielestäni asian pointti on se, että jokaisessa ihmisessä on jotain inhimillistä ja hyvää. Se tarkoittaa vastuunkantoa. 






Eli ihan yksinkertaistettuna armo tarkoittaa minulle sitä, että toiselle annetaan mahdollisuus toimia oikein ja kohdata se mitä on tullut tehtyä ja kantaa siitä vastuu. Silloin kun ihminen saa mahdollisuuden ymmärtää, mitä on tullut tehtyä ja mihin se on vaikuttanut, silloin hän ihmisenä saa mahdollisuuden kasvuun.






Aina tähän eivät kovat otteet tehoa. Ihminen on siitä monimutkainen olento, että sillä on tapana uhriutua tällaisen kovan rangaistuksen edessä, vaikka se olisi ansaittu. Osalle meistä on aivan mahdottoman vaikeaa myöntää toimineensä väärin tai tehneensä virheen. Silloin voi ns pehmeän teknologian keinot olla paikallaan, ja niistä voi oppia ja oivaltaa omista teoistaan enemmän, kuin uskoisi. Se voi olla myös ainoa keino välttää valheen kierre.







Siitä päästäänkin niihin omiin tekoihini ja reagointiin tähän heidän puoleltaan tulleeseen hyökkäykseen. 






Voisin ihan sumeilematta viedä asiani eteenpäin välittämättä pätkääkään siitä, mihin se vaikuttaa ja mitä seuraamuksia sillä on. Siihen minulla olisi oikeus.

Kuitenkin ajatus, joka päässäni pyörii tämän toimintamallin kohdalla on väistämättä tämä: Voittaisin taistelun, mutta häviäisin sodan.

Nokittelulla ja vastakkainasettelulla ei saavuteta sitä, mitä tällä haluan saavuttaa. Jos ihmisen ajaa nurkkaan tai nitistää ihan kokonaan, jää hänelle näkemykseni mukaan 2 vaihtoehtoa. Hyökätä tai hypätä.






Tässä on aina riskinä se, että voidaan menettää ihmishenkiä, kun vastakkainasettelu on tällainen.






Ymmärrän sen tottakai, että en voi olla vastuussa kenenkään ratkaisuista oman itsensä suhteen. Ne asiat jokainen päättää itse, mutta tässä kohtaa näkisin, että kenen tahansa elämän päättymisellä tai päättämisellä ei VASTUUTA kanneta. Eikä ole enää  mahdollisuutta ihmisenä kasvuun.






Reunalla kuuluukin pelottaa. Vastuukin on pelottava asia. Pelko hälvenee ainoastaan sillä, että sitä kääntyy katsomaan suoraan silmiin ja kohtaa sen. Silloin ihminen yleensä haluaa tehdä asiat niin kuin oikein on ja kantaa vastuunsa. Sekä myös hyvittää tekonsa, jos se on mahdollista. Silloin saa itselleen myös vapauden. Ei tarvitse pelätä enää kenenkään jahtaavan.






Omalla kohdallani olen tullut omaatuntoani kuunnellen siihen tulokseen, että minun täytyy tehdä sellaisia ratkaisuja, joiden kanssa voin elää. Osaan ajatella mahdollisia skenaarioita, mitä voi mistäkin seurata, toki aina voi tapahtua mitä vain. Kuitenkin useimpien mahdollisten seuraamusten kanssa minun on voitava olla rauhallisin mielin. Silloin olen toiminut mielestäni oikein kaikkien osapuolten suhteen, en pelkästään itseni suhteen. Ja vain tällainen toimintamalli luo mielestäni kestävää kehitystä.

Elämä rooleissa vai roolit elämässä?

Olen viime aikoina lukenut paljon erilaisia mielipidekirjoituksia niin ystävyydestä, erilaisuudesta, ennakkoluuloista kuin yksinäisyydestäkin.






Erään kirjoittajan ajatus jäi sitkeästi pyörimään ajatuskehälleni, joten oli syytä tarkastella sitä vähän tarkemmin.







Ajatus oli, että ihmisen, johon tutustuu on oltava riskin arvoinen. Riskin, että suhde katkeaa ja se aiheuttaa surua.

Oletko sinä riskin arvoinen?

Olenko minä riskin arvoinen?

Mistä tämän voi tietää?

Jaa-a. Hyviä kysymyksiä. 

Äkkiä ajatellen, voisi ajatella, että arvot määrittävät sen, onko henkilö riskin ottamisen arvoinen. On rehellisen tuntuinen, reipas, hymyilevä, ulkoinen olemus miellyttää ja henkilön lähellä ei tule tunnetta, että karkuun ja nopeasti.

Mitä nämä asiat kuitenkaan kenestäkään mitään takaavat?

Eivät yhtään mitään.

Takaako ylipäänsä mikään meistä ihmisinä mitään?

Eipä taida taata.

Ylipäänsä, kun puhutaan riskistä, silloin siihen sisältyy jo oletuksena tietty epävarmuus, joten miten sille määritelmälle voi vaatia takuita?







Jos ajatellaan suhdetta ihan ihmisenä tutustumista toiseen ihmiseen, ilman tarve-perustaista suhdetta, niin näkisin, että tämä riskin ottaminen on ennemminkin halu valita. Halu valita riskin ottaminen.







Ja, jotta haluaa ottaa riskin ja tutustua toiseen henkilöön riipuu ihan jokaisesta yksilöstä itsestään. Siihen vaikuttavat aina sillä hetkellä vallitsevat olosuhteet.

Tähän voivat vaikuttaa myös meidän jokaisen yksilön elämässä vaikuttavat roolit.

Voiko roolin vangiksi jäädä?

Voiko ihmistä nähdä ihmisenä roolin takaa?

Omalla kohdallani koen tämän hyvin hankalana asiana. Lähelleni pyrkivät henkilöt usein kokevat, että minulle voi puhua vain vaikeista asioista. Tai toisin muotoiltuna, minulle kuuluu puhua vain vaikeista asioista.






Olen siis ikäänkuin roolini vanki, jos tämä vastapuoli odottaa minun olevan pelkästään vain valmentaja-Odessa.






Asetelma muuttuu toki heti, jos hän ajattelee minun olevan minä, eli Odessa.






Roolini valmentajana on luonnollisesti hyvin paljon rajatumpi, mitä olen ihmisenä. Työaikana tässä ei ole mitään ongelmaa. Vapaa-ajalla se kuitenkin aiheuttaa minulle stressiä.







On epäreilua odottaa, että rentoutumiseen ja elämiseen tarkoitetulla vapaa-ajalla olisi koko ajan asennoitunut valmennusmoodiin. Se on henkinen tila, jossa vaikeita asioita voi vastaanottaa ja niitä voi neutraalisti käsitellä.







Tällaiset tilanteet toki osoittavat sen, että tällaisille henkilöille en ole ihmisenä olemassa, olen vain se tyyppi, joka kyllä kestää ja jonka pitää kestää milloin kenenkin tunnekuorma tai vaikeaksi koetut asiat.







Nämä tilanteet saavat minut tuntemaan kummallisesti yksinäisyyttä. Tai olisiko erillisyyden tunne oikeampi termi. 






Voisin kuvitella, että jokainen, jota ei nähdä oikeissa olosuhteissa niiden vaatimissa rooleissa, tai vastaavasti ihan omana itsenään, saa aikaan jotain negatiiviseksi luokiteltavia tunteita tai tunnetiloja.







Kuitenkin tässä omassa vapaa-ajassani on se toinenkin puoli. En voi kääntää huomiotani pois, jos henkilö on luokseni huolineen hakeutunut, vaikkakin vapaa-ajallani. Se olisi minulta hyvin epäeettistä.







Ja samalla ei voi koskaan tietää, millaisen inspiraation tällaisesta tilanteesta voi saada. Samoin aina voi oppia jotain. Jokainen meistä voi oppia ja opettaa toisillemme ihmisinä jotain.





Lopputuloksena aina vallitseva tilanne ratkaisee miten tilanteen hoidan. 

Riippuuko halu tutustua toiseen henkilöön vallitsevista rooleista tai onko niillä merkitystä?

Koska ironeisesti tälläkin on kääntöpuoli. Ja vielä ihan samasta syystä. Olen kokenut sen, tämä toimii myös niin, että minuun tutustuva kokee, ettei kanssani voi puhua kuin vakavaista asioista juurikin ammattini takia. (Tämä koskee siis vapaa-aikaa). 







Jokin käänteinen ajatusmalli siitä, että ei tuollaista työtä tekevä voi olla kiinnostunut muista kuin vaikeista asioista ja vaikeista asioista kanssani kuuluu puhua. 





Toki valmennus on osa myös minuuttani ja osa luonnettani sekä elämänkatsomustani, tapani kokea, elää ja hengittää tätä vallitsevaa maailmaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minuuteni koostuisi vain näistä.asioista, siihen kuuluu paljon mutakin, ihan kuin jokaikisellä ihmisellä.





Tarvitaan siis melkoisesti rohkeutta ottaa selvää, millainen tyyppi sitä vastaan käveli. Se onnistuu vain, jos maltamme olla ennakkoluulottomia ja maltamme olla olettamatta asioita.




Suurin helmasynti, johon voi langeta, on se, että alkaa luoda päässään tarinaa henkilöstä vajavaisten faktojen pohjalta ja luo niiden perusteella mielipiteensä henkilöstä. Tämä vääristää asioita, sillä päätelmät on silloin tehty vain itsesi lähtökohdista. Silloin meillä on mahdollisuus oppia paljon itsestämme, jos huomaa tätä toimintamallia toteuttavansa. 





Jos kuitenkin malttaa kuunnella ja havannoida ja antaa ihmisen itse kertoa, silloin voimme oppia tuntemaan ihmisen minuutta. 

Totuus ja terve järki - astukaa estradille

Olen alkanut kuunnella monien vuosien jälkeen taas radiota. Tutuksi on tullut monikin biisi.





Jenni Vartiaisen Keinu on kuulunut useasti ja se saa väristyksiä aikaiseksi. Ensinnäkin jo tulkinta ja ääni, mutta sitten vielä lyriikka.

"Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu. Joka selässä ristinsä kantaa.."

En ihan tarkasti tiedä, mitä tämä tarkoittaa sanoittajan toimesta, mutta henkilökohtaisella tasolla se on koskettanut ja kuvannut olotilaani viimeisten kahden kuukauden aikana.

Nyt nimittäin on mennyt kuppi nurin.

Tänään se nyt sitten tapahtui. Olen odottanut sitä, sillä tunnen itseni. Siedän yllättävän pitkään ja paljon asioita. Selvitän ne ensin itselleni ja työstän ne, sitten vasta tartun toimeen, jos siihen on aihetta.

Nyt on.

Asia koskee tätä meikäläiseen kohdistuvaa kiusaamista.

Olen sietänyt sen, että käytävässä seisotaan oven takana kuuntelemassa tai postiluukusta kurkitaan sisälle, mitä meidän asunnosta kuuluu, näkyy ja vedetään niistä mitä ihmeellisempiä johtopäätöksiä. 

Olen sietänyt sen, että postini on viety ja ne ovat löytyneet auki revittyinä.

Olen sietänyt sen, että julkisesti yksityisasioihini puututaan ja niistä yleisesti juorutaan.

Nyt kuitenkin askel eteenpäin on otettu, jota en voi enää sietää.





Sain kirjeitse yhteydenoton sosiaalitoimesta, jossa kerrottiin, että minusta on tehty huoli-ilmoitus yksityishenkilön toimesta.






Lain mukaan minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kutsua sosiaalityöntekijä meille kylään, jotta hän pystyi tilanteen tarkistamaan omin silmin.

No, sosiaalitoimi totesi ilmoituksen aiheettomaksi. Mitään väärää en ole tehnyt.

Tämä ilmoitus piti sisällään todella vakavia valheita ja syytöksiä.

Koska tämä oli RAUKKAMAISESTI yksityishenkilön nimettömänä tekemä ilmoitus, ei siitä seuraamuksia hänelle valitettavasti tule.






Minulla kiehui jo omasta puolestani, mutta ensimmäiseksi suutuin siitä, että viranomaisen työaikaa joku KEHTAA tuhlata tällaiseen jonninjoutavaan.

Vetoan ihan jokaisen ihmisen terveeseen järkeen. Please, mieti onko toimintasi todella aiheellista, jos aioit tehdä viranomaiselle ilmoituksen toisesta henkilöstä.

Kaikella on seurauksensa. Aina.






Minulla tämä aiheutti valtavan häpeän tunteen, vaikka en ole mitään väärää tehnytkään. 





Jo ajatus siitä, että joku pystyy kajoamaan minun ja Dankon elämään näin julmalla tavalla aiheutti hirveää tuskaa, pelkoa, pakahduttavaa pakokauhua.

Sain paniikkikohtauksen.

Kukaan ei saisi koskaan päästä tekemään toiselle tällaista. Ei koskaan. Ei kukaan.

Ammattini velvoittaa minua kuitenkin ajattelemaan asiaa laajemmin. Ja olen pahoillani kiusaajani puolesta. Olen vilpittömästi pahoillani hänen sisällään vellovasta myrskystä. Olen pahoillani myös siitä, että se täytyy purkaa minuun. Toivon todella, että hän saa elämältä sitä mitä hän tarvitsee, jotta hän pystyy taas elämään itselleen mielekästä elämää.







Olen nyt tarttunut toimeen ja olen lähestynyt kaikkia tahoja, joita asia koskee. 







Olen ajatellut mitä haluan tilanteen hoitamisella saavuttaa. Haluan totuuden voittavan. Haluan absoluuttisen totuuden säätelevän kaikkien osapuolten toimet tästä lähtien.






Lisäksi haluan, että sosiaalitoimi saa kirjallisen anteeksipyynnön asianosaisten toimesta.

Mielestäni olen aivan kohtuullinen. 

Jos meillä ei toimita totuuden mukaan, mitä meille tässä elämässä muuten jää?

Tonttuilua keskellä kesää

Nyt täytyy julkisesti tunnustaa, että olen ollut väärässä. Niin se vaan tapahtui minullekin, kivun kirous.






Viime viikolla meillä vieraili henkilö, joka on seurannut tätä uusinta jalkavammaa ihan lähietäisyydeltä. Hän kysäisi mikä tilanne jalan suhteen oli.






Kivut tuntuivat vaan lisääntyneen ja olo oli todella hankala. Olin väsynyt tai oikeastaan lopen uupunut, ruokarytmini oli sekaisin, ulkopuoliset negatiiviset asiat vaikuttivat arkeeni ja kipu tuntui vaan lisääntyvän, tein mitä tahansa.

Niin minä siinä sitten lausumaan: En tiedä, en osaa tulkita tilannetta. En tiedä ollaanko menossa parempaan vai huonompaan.

Hohhoijaa!

Jos voisin sanoa jotain viimeviikkoiselle itselleni, se olisi: Ota tonttu laput silmiltä ja katso!

Koskaan kivun kanssa ei ole se tilanne, etteikö tietäisi mitä tapahtuu. Minun, jos kenen tämä pitäisi tietää. Ja tiedänkin, pääsi vain unohtumaan, sillä kipuajattelu valtasi aivoni.







Näin se toimii. Hyvin nopeasti, jos ei ole valppaana, pääsee kipu luomaan oman ajatusmallinsa ja siinä sitten vain toimii sen mukaan kehoaan vastaan ihan huomaamatta.







Pelästyin tätä salamannopeaa toimintaa itsekin ja vihastuin itselleni, koska sallin sen tapahtua.






Siis, pidä aina omasta tontista huoli. Perusasiat kuntoon. Lepo, liike, ruoka, mielen rauhoittaminen, uni, hengitys jne. Pidä huoli myös omista rajoista. Älä päästä ketään ulkopuolista huonontamaan omaa tilaasi. 






Tosin elämässä tämä on lähes mahdotonta, mutta rajoista voi ja kannattaa pitää kiinni, muutoin se vaikuttaa heikentävästi omaan terveydentilaan sekä kuntoutumiseen.

Miksi kivut sitten lisääntyivät?

Keho kertoo lisääntyvillä kiputiloilla, että nyt tarvitsee tarttua toimeen ja tehdä jotain.

Minäkin oivalsin tämän taas eräänä yönä, kun heräsin valtavaan lannerangan ja reiden kipuun sekä  omaan itkuuni.






Paineen tunne ja kipu tuntuivat sietämättömiltä, ja unisena vain automaattisesti laitoin tyynyn lantion alle. Kipu helpotti ja pääsin taas uneen.







Päivällä asiaa pohtiessani tämä soitti jotain kelloja aivoissani, mutta en saanut siitä kiinni, joten opintoretki anatomian maailmaan oli edessä.







Sieltähän se löytyi. Lonkankoukistaja. Ja se, joka kilkatti kelloja aivoissani oli tarkemmin sanottuna Iliopsoas lihas tai lihasryhmä. Tämä luetaan lonkankoukistajiin ja se koostuu useammasta lihaksesta.






Muistin, että tämä lihas lähtee alaselästä rangan sivusta, suoliluun sisäpinnalta ja kiinnittyy reisiluun sisäsyrjään lähellä nivusia. 

Tämä on tärkeä lihas ihan jokaiselle pitää kunnossa, sillä se vaikuttaa myös selän ja jalkojen asentoon ja mahdollisiin kiputiloihin. 

Kireät lonkankoukistajat aiheuttavat kipua lannerankaan ja reiden etuosan yläosaan nivusen tasolle. Kipua ilmenee noustessa istumaan ja vatsallaan maatessa. Väliaikaisesti kipua voidaan helpottaa laittamalla tyyny vatsan alle tai nivusten kohdalle.






Ja tälle lihakselle ei tee hyvää nukkua sikiöasennossa, johon itsekin sorrun silloin kun selkään koskee.

No niin, jo alkoi tilanne taas avautua. 

Staattinen venyttely ei sovi minulle EDS ihmisenä muutenkaan, mutta sillä ei kestäviä tuloksia saada kireiden lonkankoukistajien hoidossa.






Siihen suositellaan dynaamista venyttelyä. Toisin sanoen pumppaavaa venyttelyä. 

Tämä pitää kuitenkin tehdä oikein. 

Mitään reuhtomista eikä hallitsemattomia liikkeitä voi tehdä. Tämä on tilanne, joka täytyy yksilötasolla katsoa, mikä kenellekin sopii ja tuo parhaan lopputuloksen.






Dynaamista venyttelyä suositellaan tehtäväksi toistuvasti, mutta esim omassa tilanteessani, jossa nestettä ja turvotusta kertyy kehoon, milloin CRPS:n tai EDS:n ansiosta, on tarkkailtava, onko turvotusten aikaan järkevää mitään tehdä.






Itselläni on kertynyt kipeän jalan polveen nestettä polvilumpion kohdalle, joten ihan jokapäiväinen dynaaminen venyttely ei ole ollut kohdallani järkevää.







Dynaaminen venyttely kuitenkin poisti pahimman paineen tunteen ja kivun lantiosta ja sain uudella tavalla kosketuksen kipeään jalkaan. Sekä lisäksi vielä osa vallalla olleista kivuista reidessä poistui. Osaksi varmasti sen takia, että näin lihaksiin saatiin verta ja happea. Aineenvaihduntaa paremmaksi.






Nyt täytyy vahvistaa jalan lihaksia sekä tehdä dynaamista venyttelyä niin kauan, että keho antaa sille toivotun vasteen.






Dynaamisen venyttelyn bonuksena huomioin hermokivun myös vähän hellittäneen. Iskiashermo kun on kehon pisin ja paksuin hermo, jonka suurin pinta-ala on lantion ja jalkojen alueilla. 

Kuin nukkuneen rukous

Voihan väsymys. Olo on kuin keitetyllä spagetilla, veltto ja aivan voimaton.






Rutiinit, nuo jokaisen itseään kunnioittavan sairaan, sekä onnistuneen arjen aakkoset luovan peruspilarit. Ne tärkeimmistä tärkeimmät.






Sitten tulee jokin poikkeustilanne, joka sotkee nämä kultaakin kalliimmat rutiinit ja koko elämä on aivan kaaoksessa.






Jos asiaa yhtään ajattelee, eivät perusasiat, joihin lepo, ruoka, hengittäminen, mielen rauhoittaminen, liikkuminen jne kuuluvat, voi millään toteutua joka ainoa päivä, jos ei noudata niille luotua aikataulua, joka luo rutiinit eli toisin sanoen kehykset vuorokaudelle. 







Yöuni on minulle pyhä asia. Yöunen määrää ei vähennetä tai sen laatua ei heikennetä ihan kevyin perustein.







Yöuni on keholle ja aivojen toiminnalle ratkaisevan tärkeää. Lisäksi väliin jäävillä tai vähäisillä /katkonaisilla yöunilla kun sattuu olemaan seurauksensa.







Ruokarytmi menee ensimmäisenä aivan sekaisin ohimolla jyskyttävän migreenin tuodessa mukanaan vatsassa vellovan huonon olon ja saa yökkäilemään pienimmästäkin ruoantuoksusta.






Kun ruokarytmi on sekaisin, päähän koskee ja on huonovointinen olo, yhtyvät muut kivut tähän kuorolauluun ja olo on sen mukainen. Tämä kun olisi ohi yhdessä päivässä, mutta valitettavasti rytmin korjaamiseen ja univajeen paikkaamiseen menee yleensä useampi viikko. Joten se tarkoittaa jostain asioista luopumista, jotta vointinsa saa taas itselleen normaalille tasolle.






Tämäkös minua kiukuttaa. Varsinkin kun kyse on jonkun toisen aiheuttamasta poikkeustilanteesta.







Kuluneelle viikolle näitä poikkeustilanteita on sattunut 3:lle yölle naapureiden yöllisen meluamisen toimesta.

Voiko näistä sitten valittaa?

En pidä siitä, että kenenkään elämään puututaan ihan kevyin perustein. Joskus sitä nyt vaan sattuu perheriita osumaan yölliseen aikaan, eikä ehkä huomata katsoa kelloa.






Ja baaristakin pitää saada tulla kotiin, vaikka nyt ovet välillä paukkuvat, kun se nyt voi sattua vahingossakin. 






Hiljaisessa talossa ei ehkä tule ajatelleeksi, kuinka ääni kantautuu kauas ja kuuluvasti.






Näitä vahingossa tapahtuvia poikkeustilanteita kun sattuu ihan jokaiselle ihmiselle jossain vaiheessa elämää. Se on sitä normaalia elämiseen kuuluvaa ääntä.






Näin minä tämän asian käsitän. Kerrostalossa asuessa ei voi odottaa eikä vaatia täydellistä hiljaisuutta.







Mielestäni asiaan on syytä puuttua vasta sitten, kun asia on toistuvaa, eikä poistu, vaikka siitä kertoisi asianosaiselle itselleen. 







Kuitenkaan tämä ei poista meidän kenenkään vastuuta siitä, että täytyy yrittää elää asumisyhteisössä asetettujen sääntöjen mukaan ja pyrkiä noudattamaan niitä.

Vaikka sitä ei itse kärsisi muutaman yön valvomisesta, voivat ne seuraukset olla hyvinkin vaikeat jollekin toiselle.

Meilläkin se tarkoittaa jo ihan minun oman tilani heikkenemistä, mutta se vaikuttaa myös Dankoon. Danko on rescuekoira ja sitä myötä hänellä on omat traumansa niiltä ajoita, kun eli vielä kadulla. 






Danko on reagoinut nyt näihin kuluneen viikon yöllisiin kolinoihin unettomuudella ja pelko saa Dankolla aina vatsan sekaisin, joten vatsa kuralla tällä hetkellä, mikä aiheuttaa D:lle kipua.






Minulle luonnollisesti tämä tarkoittaa lisätyötä vielä oman pahan ja voimattoman olotilani lisäksi.

Se saa minulla verenpaineen nousemaan ja kattila uhkaa kiehua yli. Olen vihainen kuin persuksiin ammuttu karhu näinä päivinä.

Mutta ei auta jäädä manailemaan pimeyttä. Ensin on hoidettava Danko ja sitten oma tilanne. Dankolle vatsaa rauhoittavaa ruokaa, silityksiä ja ajatukset suunnattava tekemisen kautta muuhun. Lisäksi unta.






Itselleni tämän jälkeen vähän ruokaa, paljon juomista ja sitten lepoa. Ja todella toivon, että myös unta.

Rutiinit, saavutamme teidät taas tuota pikaa.