Vuosi vaihtuu

Kaivattua kehitystä

Sairaan ihmisen elämässä on aikoja, jolloin on tehtävä ratkaisuja, jotka palvelevat kulloinkin vallitsevia lähtökohtia.






Yksi tällainen ratkaisu on se, että joutuu olemaan muiden avun varassa. Olipa se toteutettu miten hyvänsä, sitä on silti riippuvainen muiden panoksesta.






Vaikka näistä vallitsevia lähtökohtia helpottavista ratkaisuista maksaa, vaatii se silti sietokykyä sekä joutuu tyytymään siihen mitä on tarjolla.






Minulla on tässä kuluneen syksyn aikana mennyt kuppi nurin monenkin eri ostamani palvelun suhteen. Palvelun taso ei ole ollut tasalaatuista ja olen pohtinut sitä, mistä oikein maksan.

Tänään nuo lähtökohdat kohdallani ovat muuttuneet.

Päätin lähteä käymään kaupungilla yksin. 

Ensin jännitti, miten pidemmän matkan käveleminen sujuu liukkaalla tiellä ilman rattaita.





Toinen jännitysmomentti oli, kestääkö aamupala sisällä, koska ruoan tuoksuja on joka suunnalla.






Taloudellisen ajattelun ihmisenä suunnittelin reissun niin, että saan samalla kaiken, mitä sieltä lähdin hakemaan.





Meninkin ensin kauppakeskukseen, jossa en ole vuosiin vieraillut. En muistanut ollenkaan, että siellä niitä ruokapaikkoja vasta onkin.





Kuitenkin tahtini suorittaa ostoksia oli sen verran reipas, etten tajunnut jäädä ruoan tuoksuja pohtimaan. Aamupala siis pysyi sisällä.






Oli kuulkaas aikamoisen voimaannuttava tunne mennä kauppaan ja valita sieltä itse mitä halusi. Tai oikeammin tarvitsi. Löysinkin kohtuuhintaan kaikenlaista kivaa ja kaiken mitä olin ajatellutkin ostavani. 






Seuraavaksi matkasin oikotietä toisen kauppakeskuksen läpi ruokakauppaan. Olin valinnut ensimmäiseksi kaupaksi pienemmän puodin, jossa ei ole lihanpaistopistettä.





Näin verkkokauppaostoksia jo vuosia tehneen mielestä valinnanvaraa oli ihan liikaa. Mutta hyvä niin. Ja se, että sai itse valita ja vertailla oli mukavaa.






Kotimatkalla minulla olikin sitten tavaraa mitä kantaa. Tätä en ollut ollenkaan ajatellut loppuun saakka.






Selkäni ei oikein ollut menossa mukana. Kävely ilman rattaita olikin yllättävän rasittava kokemus selälleni. Menee varmastti muutama päivä, jotta se tästä taas vetreytyy.





Käsilleni oli myös melkoinen urakka kantaa tavarat. Vaikka ne eivät paljon painaneetkaan, jokainen kilo tuntuu tonnilta silloin kun on kipua jossain kohtaa.






Tähän täytyy siis seuraavaksi kehitellä jokin ratkaisu, jolla saan tavaraa tuotua silloin, kun olen yksin liikenteessä. Ja selän kanssa on alettava tehdä jotain erilaista voimatreeniä.






Mutta muuten kaikin puolin mahtava elämys ja unelman toteutuminen. 






Nyt minulla on mahdollisuus mennä itse kauppaan ja ostaa mitä haluan. Tämä mahdollistaa myös sen, että viikon ruokia ei tarvitse ostaa kerralla, vaan voin käydä kaupassa silloin kun siltä tuntuu.
Tämä vapauttaa ruokaelämää ja tuo joustoa arkeeni.

Alkupiste- ajatus

Masennus siellä, masennus täällä, masennusta joka säällä.

Olen viime aikoina törmäillyt ihmisiin, joista jokainen on maininnut mieltään vaivaavan masennuksen.





Olen ollut hyvin ärsyyntynyt itseeni, sillä en ole oikein osannut sanoa siihen mitään. Olen vahvasti sitä mieltä, että minun pitäisi osata. Antaa jokin vaste.





Kunnes sitten eräänä päivänä koin väkevää turhautumista omiin asenteisiini ja mieleni oikkuihin erään työstämäni projektin parissa. Jouduin pitämään itselleni oikein kurinpalautuksen.





Se toimi. Yllättävällä tavalla. Mieleni vapautui sitä rajoittavista epäilyksen tuomista kahleista ja siinä se vastaus sitten oli. 





Tämä oli niin suuri oivallus, että jalostin sen heti jatkokäyttöön pohtiessani masennusta.






Ihminen ei synny maailmaan masentuneena. Se voi olla sairaus. Se voi olla asenne. Se voi olla opittu tapa. Se voi olla hetkellinen näköalattomuus.

Kuitenkin masennus alkaa jostain. Se syntyy jostain. Jossain on sen alkupiste.

Olet labyrintissä. Tie edessäsi on suljettu. Olet umpikujassa. 

Kun käännyt ympäri edessäsi oleva näkymä muuttuu. Sinulla on avoin tie. Avoin tie takaisin sinne, missä lähdit kohti umpikujaa. 

Jossain on siis alkupiste sille, mistä masennus alkoi. 

Mitä oli ennen sitä? 

Miltä elämä näytti ennen sitä pistettä?

Jos masentuneelle ihmiselle sanoo, että tee näin ja ajattele näin, hän kokee sen jotenkin nöyryyttävänä. Aivot lukevat asian niin, että yrität olla parempi kuin hän ja tiedät muka enemmän, vaikka sinulla ei ole hänen kokemuksiaan. Aivot siis eliminoivat nämä hyvää(kin) tarkoittavat neuvot automaattisesti. Henkilö kokee neuvot jotenkin syyllistävänä asiana, koska hän mielestään tekee kaiken oikein. Hän ei mielestään mahda asialle itse mitään.






Jos taas alat empaattisesti keskustella masennuksen syistä, tulet vain kerranneeksi koko kuorman, joka henkilöä masentaa. Tilanne voi siis jopa masentuneen kohdalla huonontua, koska suo vain syvenee, joka kerta kun masennusta aiheuttavia asioita kerrataan.







Pääsin testaamaan ajatustani ihan käytännössä. Sattuma toi tilanteen taas eteeni ihan yllättäen. Keskustelimme muutaman ihmisen kanssa tuolla ulkoillessa ja siinä tuli sitten taas masennus puheeksi.





Toinen henkilö alkoi kertoa tälle masentuneelle henkilölle, kuinka hänen pitäisi tehdä ja toimia. Vaste oli turhautunut murahdus.






Heitin vain ihan ajattelematta, että olen pohtinut asiaa ja haluaisin löytää keinon, jolla masennukseen voidaan vaikuttaa.





Ei tarvinnut kuin selittää alkupiste- ajatus ja sain vasteen. En ihan heti unohda sitä ilmettä, hienoista pelotonta häivähdystä tämän masentuneen ihmisen kasvoilla. Hän koki oivalluksen.





Oivallus vyöryi lumipallon lailla, sillä samaisen keskustelun aikana hän ymmärsi lyhyesti sanottuna, että hänen masennuksensa johtuu siitä, ettei hän pysty vastaamaan yhteiskunnan asettamiin sosiaaliisiin paineisiin.






Olin itsekin hyvin yllättynyt. Iloinen, mutta yllättynyt. Yksinkertainen vertaus ja siihen kysymys.

Miksi se toimi? 

Olen sitä mieltä, että faktojen myöntäminen sekä läpikäyminen ilman tunnekuormaa on koko jutun avain. Aivot eivät työstä tunteita, vaan ne ratkaisevat ongelmaa. 

Jouluntoivotus

Draamakerroin

Olen kokenut oivalluksia. Olen kokenut henkilökohtaista kasvua ja olen saanut lujitettua sen kasvun kestävän kehityksen muotoon.





Samalla olen tahattomasti tullut tehneeksi ihmiskokeen.






Kaikki alkoi siitä, kun meidän asuntoon alkoi vedentulo takkuilla kaksi vuotta sitten. Ilmoitin asiasta eteenpäin, kuten kuuluu, mutta yllätys yllätys, minua ei kukaan ottanut tosissaan. Kun vikaa EI VOI olla, sitä ei silloin ole.





Loukkaannuin ihan suunnattomasti. Mielestäni asiaa olisi pitänyt seurata ja tutkia pidemmällä aikavälillä, eikä vain olettaa minun puhuvan puppua. Sain sen käsityksen, että minua pidettiin jonkin sortin hulluna ja huomionhakuisena.






No, ongelmahan ei minun ja meidän arjestamme poistunut tällä, vaan minun ja Dankon piti sopeutua. Olin tällöin vielä kuumeessa ja muutenkin huonommassa kunnossa, eikä energiaa olisi enää yhtään riittänyt, eikä sitä riittänyt, tämän asian jankkaamiseen.





Meidän piti siis sopeutua, ja toimia tilanteen sallimissa puitteissa. 






Me saimme arkemme kuitenkin toimimaan. Minun tapani kun on toimia, eikä jäädä manailemaan tilannetta.





Hyväksyin sen, että asiasta vastuussa olevat henkilöt tekivät omat valintansa.






Asia tuli kuitenkin ajan myötä ihmisten kanssa puheeksi. Vedenkulutus on kova puheenaihe varsinkin kun vedentasauslaskut hipovat pilviä.






Samaisessa yhteydessä tuli puheeksi meidänkin lasku, kun ihmettelin isoa laskua ja perustelin sitä sillä, että meille ei aina tule vettä. Havainnollistin sitä sillä, että oli aika jolloin kävin suihkussa noin 3 viikon välein. Muutoin peseydyin pesulappujen avulla. (Tämä vinkkinä CRPS-potilaille, jos iho ei kestä suihkun painetta).







Kukaan ei ottanut kantaa asiaan. Eipä yllätä. Kukaan muu kun ei koe samaa asiaa, niin se ei kosketa.






Järkytykseni oli aika sanoinkuvaamaton, kun tästä yhdestä asiayhteydestään irroitetusta lauseesta alkoi vyöryä melkoinen lumipallo.






Juorumylly alkoi jauhaa. Draamakerroin oli käytetty. Juoru kertoi mitä ihmeellisempiä asioita minusta, joka en käy kuin 3 viikon välein suihkussa. Mitä enemmän juttu levisi, sitä enemmän se värittyi.






Kukaan vaan näistäkään minun tilannettani draamakertoimella tuomitsevista ihmisistä ei tullut kysymään minulta itseltäni, jos tilanne huoletti. Se, mitä juorut kertoivat oli absoluuttinen totuus.






Tämä päättyi osaltani lopulta siihen, että sain puhelinsoiton sosiaalitoimesta, kun joku oli nämä juorut sinne totena kertonut ja vielä värittänyt itse asiaa lisää. 





Sosiaalitoimen kunniaksi täytyy kyllä sanoa, että he pyysivät mitä nöyrimmästi anteeksi. Heidänkin kun on pakko tarkastaa kaikki vihjeet, jotka sinne tulevat. Kiitin heitä kuitenkin siitä, että tekevät työnsä, vaikka se oli minulle hyvin nöyryyttävää.







Ihmiskokeen lopputulema: Totuudella ei ole mitään merkitystä, jos sitä on edes olemassa. Asioiden kyseenalaistaminen ei käy edes mielessä, koska draamakerroin asiassa saa sen tuntumaan jännittävältä. Voit paheksua tai tuomita jonkun toisen elämää, koska tällä henkilöllä ei ole sinulle mitään arvoa, ei edes lähimmäisen muodossa, sanan kristillisessä merkityksessä.





Voit spekuloida ja kehitellä juonenkäänteitä ihan kuin draamasarjoissa ikään. Se on viihdettä. Se on oman egon nostamista tai oman arvon nostamista toisen yläpuolelle. Siinä saa tuntea olevansa parempi verrattuna toiseen.






Se voidaan pukea monin tavoin. Voidaan esittää olevansa huolissaan draamalla sävytetyn henkilön tilanteesta. Tai halutaan jopa auttaa, mutta se tehdään niillä draamakertoimen ehdoilla, eikä tilannetta arvioda niiden oikeista lähtökohdista.

Kuka tällaisesta tilanteesta kantaa vastuun?

Jos totuus on vaihdeltavissa oleva tai 

tulkinnanvarainen, 

miten me voimme elää ja kehittyä?

Mikä on totuuden arvo?

Mikä on sinun draamakertoimesi? 

Miten sinä reagoisit tällaiseen tilanteeseen omassa elämässäsi?

Minä en sietänyt ollenkaan tällaista menettelyä. Enkä edelleenkään siedä. Kenelläkään ei ole sellaista oikeutta puuttua toisen henkilön elämään.





Minut on kasvatettu siihen ajatukseen, että kaikki on minun syytäni. Se ajatusmalli on ollut syvään juurtunut minussa. Ensimmäinen reaktioni olikin, että olin epäonnistunut jotenkin.






Asiaa kuitenkin pidempään pohdiskeltuani tulin siihen tulokseen, että minä en voi mitenkään olla draamakertoimiin syyllinen.






Oivallus jatkoi matkaansa kohti kestävää kehitystä ja uusien ajatusmallien luomista sekä niiden opettelua ja sisäistämistä.






Eilen huomasin ilokseni sen, että suora paheksunta vasten kasvojani ei aiheuttanut enää minkäänlaista reaktioita huonommuuden tunteeseen. Hymyilin ja vastasin asiaan neutraalisti, enkä jäänyt enää pohtimaan erilaisuuttani.






Jokaisella on oikeus ajatella niin kuin haluaa. Jokaisella on myös oikeus olla eri mieltä. Jokaisella on myös oikeus paheksua erilaisuutta. 






Meillä jokaisella on kuitenkin mahdollisuus kehittyä. On mahdollisuus tehdä omasta elämästään niin jännittävää tai korkealentoista ettei tarvitse muita ihmisiä käyttää tikapuinaan matkalla oman elämänsä hyväksymiseen.

Malja erilaisuudelle, ja rohkeudelle olla käyttämättä valta-asetelmia ollakseen oma itsensä.

Suomi 100

2017: Suomi 100 vuotta - koostevideo

Paljon Onnea Suomi 100!

Happy Days

Terveisiä

Talviselta mäki-vaellukselta.

Toisin sanoen riemukkaalta retkeltä. 

Olimme talven ensimmäisellä mäki-vaelluksella ja maasto oli todella niljakas, jäinen ja täynnä nuoskalunta.





Ylämäet sain tehdä todella koko kropalla töitä. Vielä lisävastusta sain lumesta, joka tarttui paksuiksi möykyiksi rattaiden renkaisiin. Siis ilmaisia tehoja, mahtavaa.

Alamäet sainkin sitten nautiskella riemukkaasta mäenlaskusta.

Painopistettä alaspäin, rattaisiin vauhtia ja annoin lenkkareiden liukua mäkeä alas. Aivan superia!

Rattaiden kanssa painopisteen saa yllättävän alas, ja vauhti pysyy vauhdikkaana. 






Voiman ja vahdin liitto. Tätä olen tavoitellut ja nyt sen sain huomata ja kokea. Kehon vapaa liikkuvuus. Yksi unelma on siis käynyt toteen.





Pakaroiden ja reisien polte kertoi, että treeni todella tuntuu siellä missä pitää. Kahden riemukkaan tunnin jälkeen tiedän tehneeni, mutta iloitsin aivan joka sekunnista. 





Huomisen palauttava liikuntatuokio tulee enemmän kuin tarpeeseen. Voi olla, että huomenna olen yhtä notkea kuin rautakanki.






Luonnossa treenaaminen tarjoaa aina jotain odottamatonta ja uutta. Treenaamien voi olla hauskaa ja innostavaa. Ja siitä voi saada elämyksiä arkeen.

Viimeksi omasta kehityksestäni täällä.

Kaikki kipu ei ole CRPS:ää

Olen nyt viimeisten kuukausien aikana kuullut useammasta suusta; minulla on sama vaiva kuin sinulla.





Minua koskee tähän ja tähän ja tämä paikka aristaa, niinhän se on sinullakin, joten minullakin on CRPS.





Pahoittelen kovasti, jos blogistani on saanut sen kuvan, että kaikki kipu on yhtä kuin CRPS. Näin asia ei ole.





CRPS:n toteamiseksi tarvitaan muutakin kuin muutama oire. Neuropaattinen eli hermoperäinen kipu voi tuoda samanlaisia tai samankaltaisia oireita kuin CRPS.






Ihan talonpoikaisjärjellä asiaa avaten, jos henkilöllä on pitkään jatkunutta hermokipua on vain luonnollista, että keho reagoi ja koko hermosto herkistyy ja provosoituu erilaisista ärsykkeistä.





Puhun yleisesti kivun hoidosta, se johtuu siitä, että samat asiat auttavat kipuun, niin CRPS:ään kuin muunkinlaisen kivun hoitoon.





Suurin eroavaisuus CRPS:n ja muun hermostollisen tai hermoperäisen kivun tunnistamisessa on se, että CRPS lähtee aivoista. Siihen eivät anna vastetta lääkkeet, ne voivat jopa viedä henkilön toimintakyvyn alaspäin tai laskea raajojen käyttöastetta. Se on myös silloin ja ilman toimintamalleihin ja ajatusmalleihin puuttuvaa hoitoa rajusti etenevä sairaus.







Kun taas puolestaan hermoperäiseen kipuun voidaan (mahdollisesti) saada helpotusta lääkehoidolla ja kipu pidetään kurissa, tilanne pysyy raajassa tai kehossa suurinpiirtein stabiilina. Tai jokin muu hoitokeino pitää tilanteen samalla tasolla. Tilanne voi pysyä tietyillä toimenpiteillä samalla tasolla vuosia. Kipu luo ärsykkeitä ja ne vaiennetaan tietyillä toimenpiteillä. Käyttöaste raajassa ei kuitenkaan radikaalisti muutu tai henkilön muu toimintakyky ei tästä kärsi.






Kipu on kuitenkin aina kipu, johtuipa se mistä hyvänsä. Kivun voimaa ei saisi aliarvioida. Se ei mene minnekään pelkästään siksi, ettei sitä halua tuntea tai ajatella.






CRPS tuntuu olevan hieman sellainen muoti-diagnoosi. Tämäkin selittyy sillä, miten kukin lääkäri CRPS:n tulkitsee ja miten he sen diagnosoivat. Kuitenkaan jäte-astiana ei tätä sairautta saisi pitää, eli laitetaan nyt tämä diagnoosi, kun muutakaan ei keksitä tai löydetä.






Kun tämän sairauden hoito yleensä loppuu diagnoosiin, niin siksikin sen kanssa pitäisi olla hyvin varovainen.






Olen hyvin pahoillani siitä kehityksestä, mihin me olemme kasvaneet kaiken kehityksen tuoman helppouden aikana. 






Mitä enemmän sairaita henkilöitä kuuntelen, sitä enemmän olen pahoillani siitä, että kipuakin pidetään pillerillä ratkaistavana asiana. 




Olemme siis jossain vaiheessa menettäneet ajatusmallin siitä, että itsekin on asioiden eteen tehtävä asioita. Ja kuinka me aliarvioimme omaa kehoamme ihan vain siksi, että asioiden pitää olla nopeita ja helppoja. Olemme unohtaneet, kuinka hieno luomus ihmiskeho on ja mihin kaikkeen se pystyy, jos mieli ei ole luomassa sille esteitä.






Olemme menettäneet kosketuksen omaan kehoon. Kipu on täysin vieras ajatus, vaikka kipu ja suru, pettymys sekä vajavaisuuden kokemus ovat täysin elämään kuuluvia asioita. Ne ovat normaaleja asioita, joita ilman me emme voi kehittyä ja kasvaa ihmisinä.





Epämukavuus ja epävarmuus ovat täysin normaalia ihmiselämää.






Kipu on kehon hätähuuto. Siihen on silloin perehdyttävä, ei vain pyrkiä sammuttamaan sitä signaalia, joka ohjaa henkilöä löytämään syyn ja helpotuksen omaan tilanteeseensa.

Vuoroaskeleita

Terveisiä

ulkotreeneistä.

Ihanan leppoisa sää mahdollisti pitkästä aikaa kunnollisen treenin ulkona.






Otimme oikotien järvelle, joka tarjoaa mitä oivallisimman tasapainotreenin ja motivaation pysyä tasapainossa.







Jos ei halua kastua, eikä satuttaa kivikkoon itseään, niin on syytä pysytellä tasapainossa.






Danko kainaloon ja täydellinen keskittyminen tekemiseen. Hiki tuli kyllä hommassa, se on myönnettävä.





Olen kuitenkin erityisen tyytyväinen jalkojeni vuorotyöskentelyyn. Vasen jalka on laahaillut perässä, mutta nyt se otti oman paikkansa juuri sillä hetkellä, kun sen oli tarpeen toimia.





Olen hyvin iloisesti yllättynyt myös siitä, että tasapaino kesti molemmilla jaloilla tasalaatuisesti, vaikka treeni ei ole ollut säännöllistä viimeisen kuukauden aikana.

Edellisen kerran kehityksestäni täällä.

Juuret on - vai juureton?

Olen kokenut oivalluksen. 

Minulla on monta päivää ollut todella ahdistunut olo, ihan konkreettisesti. On tullut ihan itku, kun olen tajunnut haluavani kotiin.

Koti. Mitä se merkitsee? Missä se on?

Olen kokenut aina olevani juureton. En kuulu minnekään ja mikään ei kuulu minulle. Koti on vain sana, se ei ole konkreettinen paikka.






Olen muuttanut tähänastisen elämäni aikana 11 kertaa ja siihen on laskettu vain ne, mitkä muistan, eli yli 5 vuotiaasta eteenpäin. Olen asunut Oulussa, Joensuussa, viettänyt vuosikymmenen Kuopiossa, asunut pienessä kunnassa, kerrostalossa, rivitalossa, omakotitalossa, maalla karjatilalla ja marjatilalla, turvakodissa, kokenut kesämökkielämää, kommuunissa, alivuokralaisena.






Ainut pysyvä asia elämässäni on ollut, ensimmäistä luokkaa lukuunottamatta, koulu. Olin onnekas, kun sain suorittaa peruskoulun kuitenkin samassa koulussa kaikista muista muutoksista huolimatta.






Vaikka elämä on ollut muutoksesta toiseen kulkemista, koen olleeni onnekas, kun olen nähnyt ja kokenut paljon. Olen saanut kokea vähän kaikkea. Listastani oikeastaan puuttuu vain matkailuauto-elämä.







Ihan näinä päivinä tulee kuluneeksi 10 vuotta täällä Mikkelissä. Vuosikymmen, ja tämän piti olla vain välietappi ja opiskelukaupunki.






Täällä olen kuitenkin kokenut tähänastisen elämäni vaikeimman oppikoulun.






Olen olosuhteiden pakosta viimeisen vuoden pohtinut, minne me muuttaisimme Dankon kanssa.
Järjellä ajateltuna valinta on selvä, mutta käytännössä ei ihan niinkään helposti toteutettavissa.







Tiedän, että muutto on edessä ennemmin kuin myöhemmin. Enkä ole himmaillut sen asian kanssa siksi, että viihtyisin Mikkelissä, päinvastoin.






Olen yrittänyt pohtia, mikä olisi meille se oikea paikka. Sellainen, jossa tuntee viihtyvänsä ja jonne tuntee kuuluvansa. 

Voiko sellaista paikkaa ollakaan?

Kunnes sen sitten oivalsin. Vain sujuvan arjen kannalta sopivat ratkaisumallit ovat tärkeitä, muuta ei tarvitse tässä asiassa pohtia.






Olen ehkä maantieteellisesti juureton, mutta minulla on juuret. Ne juuret ovat itse muutoksessa. Mikään tässä elämässä ei ole niin varmaa kuin muutos, ja se kuuluu minulle, se on tuttua, se on minulla verissä.






Olen kulkuri luonnoltani, liikkeessä ja muutoksessa parhaimmillani, voisin jopa sanoa onnellinen.

Change is your destiny, go chase it.

Kipu - vallankäytön välineenä

Ihmisen käytös moninaisuudessaan jaksaa yhä yllättää. Kyllä kirpaisee, mutta pakko tästä on kirjoittaa, jotta kehitystä voi tapahtua.

Nyt se on tapahtunut. Minua on huijattu.

Olen ollut aina sitä mieltä, että kukaan ei vapaaehtoisesti halua kipua itselleen. Olen näemmä ollut väärässä.





Olen pohtinut omaa käytösmalliani tilanteen yhteydessä. 





Jälkeenpäin ajateltuna huomasin kyllä, en vain luottanut vaistooni.

Vaisto sanoi, vaisto varoitti.

Miksi en kuunnellut sitä?

En vain halunnut uskoa. Tarkemmin ajatellen, en keksinyt mitään motiivia sille, miksi ihmeessä kukaan haluaisi jollain tapaa käyttää kipua hyödykseen tai jopa kiristää sen avulla.





No, nyt olen tietoinen siitä, että näinkin voidaan toimia.





Kipua kun ei voi kyseenalaistaa. Se on jokaisen subjektiivinen tunne.
Enkä halua tehdä sitä vieläkään. Se ei ole reilua ketään kohtaan, jos kipua aletaan kyseenalaistamaan.

Mistä voi tunnistaa sen, jos joku pelaa jotain kieroa peliä kipua apuna käyttäen?

Tässä tapauksessa henkilö osasi hyvin kertoa erilaisia termejä ja heitellä niitä ikäänkuin puolihuolimattomasti lauseiden sekaan ja jättää tulkitsemisen toiselle.






Luonnollinen reaktio on lähteä jatkamaan toisen lausetta, ikään kuin puhuttaisiin samalla suulla.






Siitä syntyy illuusio, että molemmilla on sama kosketuspohja aiheeseen, vaikka toinen vain heittelisi termin sieltä toisen täältä perustelematta ollenkaan tilannettaan.






Tällaisessa tapauksessa kipua väärin käyttävä henkilö saa valtavasti tietoa, kuinka käyttää kipua hyväkseen. Ja kuinka voi mallintaa kipuihmisen käytöstä.

Miksi kukaan tekee näin?

Kivun avulla pyritään hyötymään jotain. Siinä voi olla kyse huomiosta, empatiasta, taloudellisesta hyödystä, vallasta jne.






On olemassa termi kielteinen kipukäyttäytyminen, joka tarkoittaa sitä, että sairaan puolesta tehdään asiat, jotta hän voi uhriutua. Sanotaan aina, ethän sinä voi tehdä sitä, sinä olet kipeä. Näin kipuihminen oppii siihen, ettei voi tehdä mitään, koska on kipeä.






Kuitenkin kivun avulla hyödyn tavoittelussa viedään olen uhri- ajatus ihan jonnekin uusiin ulottuvuuksiin. On huomattu se, että toisen henkilön tunteisiin vaikuttamalla saadaan se, mitä halutaan tai tavoitellaan. Ja silloin kipu on vallankäytön väline ja kiristyskeino.





Yleisesti ajatellen, kipu ei ole taloudellisesti kannattavaa, jotta sen kanssa kannattaisi kikkailla taloudellisen hyödyn nimissä. Sain kuitenkin huomata, että jokaisella on omanlaisensa ajatusmalli siihen, mistä hyötyy ja miten sen voi saavuttaa.

Tämä on vain niin väärin. Kipu on muutenkin sairautena heikosti tunnistettavissa. Yksi omaa etuaan ajava yksilö voi vahingoittaa keinottelullaan useita henkilöitä ja heikentää heidän asemaansa.

Olen saanut hyvin tärkeän oppiläksyn. 






Olen nyt tätäkin kokemusta rikkaampi ja voin kasvaa sen antamilla eväillä. 

Vaikuttaako tällainen kokemus siihen, kuinka suhtaudun vastaisuudessa kipua kokeviin yksilöihin?

Varmasti se osaltaan vaikuttaa. Täytyy olla täsmällinen siinä, mitä kysyy. Kuunnella tarkemmin. Antaa toisen itse kertoa ja kysyä perusteluja. Ja täytyy kuunnella myös vaistojaan. 

.

Vertaistuki - Mitä se on?

Mitä on vertaistuki?

Tämän luulisi olevan helppo määritelmä, mutta käytännössä se ei sitä ole.





Vertaistuki kipupotilaiden tai sairaiden kohdalla tarkoittaa sitä, että samassa ryhmässä olevat joko kokevat tai ovat kokeneet saman asian, siis kivun tai sairauden.

Miksi ainakin Suomessa kipuryhmillä on huono maine?

Itse koin hyvin loukkaavana itseäni kohtaan, kun minut niputettiin sellaiseen ryhmään tai lohkoon, jota pidettiin hyvin epävakaana ja epäluotettavana.





Muistan ajatelleeni, suomalaisia pidetään rehellisinä ihmisinä noin yleensä, ja Pohjois-Karjalaisia arvostetaan Suomessakin ahkeruutensa vuoksi.





Nyt kun minut oli diagnosoitu krooniseksi kipupotilaaksi, niin olinkin yhtäkkiä epärehellinen ja työnvieroksuja.





Mielestäni tämä ei ollut silloin, eikä ole nyt loogista.

Miten ihminen menettää rehellisyytensä tai ahkeran työntekijän tittelin vain sen takia, mitä paperissa diagnoosin kohdalla lukee?

Kipu on tila, se on tunne ja se on sairaus. Se ei vaikuta kenenkään luonteeseen olla rehellinen tai ahkera tai vastuullinen henkilö.

Vai vaikuttaako se?

Voin paljastaa sen.

Ei vaikuta.

Mikä sitten saa aikaan sellaisen illuusion, joka vakuuttaa ihmiset siitä, että kipupotilas valehtelee tai on muuten epärehellinen?

Olen kirjoittanut tästä jo aiemmin. Sen määrittää missä vaiheessa kiputilansa hyväksymistä henkilö on.

Tämäkään ei tarkoita sitä, että henkilö valehtelisi olotilastaan, tarkoituksella.

Hän vain maalaa itselleen kuvaa, jonka avulla luulee selviävänsä.

Esimerkkinä nyt mainittakoon se, kuinka ihminen voi peitellä kipua ja olla kuin sitä ei olisikaan. Tai tekee hullun lailla vielä enemmän hommia vakuutellen samalla, ettei mihinkään koske, ei pienet kivut haittaa.





Pelko määrää yleensä tällaisesta käytöksestä. Sitäkään ei voi kuitenkaan yleistää.





Toinen ääripää pelosta on se, että henkilö on vakuuttunut kaikista pahimmasta diagnoosista, minkä vain oireisiinsa voi liittää. 






Sekään ei ole välttämättä tarkoitushakuista valehtelua, vain tapa käsitellä pelkoa ja kohdata se.

Kipu luo pelkoa ja pelko lisää kipua. 

Looginen terveen ihmisen ajatus on, että kipuryhmässä kaikilla on sama pelko, joten keskustelkoot keskenään.

Miksi kipuryhmät eivät välttämättä toimi?

Juuri tästä syystä. Pelko on sellainen indikaattori, joka saa aikaan taistele tai pakene-reaktion. Toisen pelkoa vähätellään ja väheksytään, jotta oma pelko ei kasva.






Jos terveen ihmisen on vaikea vastaanottaa sairaan tai kipuihmisen tunnetiloja, ei se sen helpompaa ole sairaille tai kipuihmisillekään.






Heillä on tunnemittari jo puhtaasti miinuksella, ja yleensä pelko on jonkin sortin johdannainen kuolemanpelosta tai vajavaisuuden tunteesta. 






Jos ryhmä toimii tunnepohjaisena, se luo heikon alustan sairaille tai kipupotilaille. Tunteiden jakaminen voi olla toiselle ihan ok. Ja toinen puolestaan ahdistuu entisestään jonkin toisen tilanteesta.






Niin kuin aina, tässäkin on hyvät ja huonot puolensa. Joskus peilaaminen on hyvästä. Se voi auttaa reagoimaan neutraalisti omaan tilanteeseen ja katsomaan sitä laajemmasta näkökulmasta.






Mutta se voi myös johtaa siihen, että henkilöön ikään kuin tarttuu nuo toisen ihmisen tunnetilat ja joskus myös oireet ja näin ollen sairas yksilö on entistä syvemmällä suossa.

Myös sellainen vakava asia vaikuttaa ryhmän toimintaan kuin, kiputilojen tai sairauden hyväksyminen.

Jos et hyväksy kipua tai sairautta itsessäsi, et hyväksy sitä toisissakaan.

Kuulostaako brutaalilta?

Voi olla, mutta se on totta. Voi tulla jopa inhon tunne toista kipeää tai sairasta kohtaan, koska pitää tätä toista heikkona. Ajatus huutaa vain, miksi et tee mitään tilanteellesi?






Vaikka tosiasiassa se heijastaa vain henkilön omaa tilannetta, mutta purkautuu toista sairasta tai kipeää kohtaan.

Ja sitten vielä yksi ryhmien epäonnistumiseen vaikuttava tekijä. 

Siellä leimautuu ja uhriutuu. Toiset sairaat tai kipeät pakenevat omaa tilannettaan siihen, että tuovat hyvin selvästi julki olevansa hyvin onnekkkaita, etteivät ole niin huonossa kunnossa tai sairaita kuin ryhmän huonoimmassa kunnossa oleva yksilö.

Jos minulta kysytään, niin se se vasta on brutaalia touhua. 

Mutta perusvaistojen ohjaamaa käytöstä.

Mitä siis on vertaistuki?

Like frozen

Minä kaipaan kesää.

Great. 

Joka vuosi mediasta saa lukea talven yllättäneen autoilijat. Nyt voisin sanoa talven yllättäneen minut.





Tätä talvea, eli olemme olleet muutamassa pakkasasteessa, on kerennyt kulua kokonaista 4 päivää, ja meikäläinen on aivan valmis pakkaamaan kimpsut ja kampsut, ja suuntaamaan sinne, missä on lämmintä.






Se unelma joutuu kuitenkin nyt vielä odottamaan vuoroaan.





Tiesin talven tulevan. Luulin olevani varustautunut ja valmistautunut siihen. Kaikki on vain niin eri tavalla kuin ennen. Kaikki on ikään kuin uutta ja uuden opettelua, tässäkin asiassa.






Olen saanut ihmisiltä palautetta siitä, että liikun kuulemma liikaa. Miksi te taas olette lenkille menossa? - sitä olen kuullut paljon.





Sanoin eräälle henkilölle, että nyt on mentävä, sitten kun talvi tulee, liikkuminen ei ole enää niin yksinkertaista.





Enpä tiennyt, miten oikeassa olin.

Mikä tässä sitten on vikana?

Säässä ei varsinaisesti muu kuin pakkanen ja tuuli. Ne ovat ihan mahdoton yhdistelmä.





Lihakset jumittuvat todella nopeasti, ja liikkuminen tai treenaaminen samalla tavoin kuin vaikka viime viikolla ei enää vain ole mahdollista.






Musta jää on tullut, jokainen askel on tiedostettava eri tavalla.






Pukeutuminen onkin tuottanut päänvaivaa. Olen mielestäni löytänyt ne itselleni sopivat materiaalit ja vaatteet, joiden kanssa liikkuminen ei aiheuta enempää kipua, mutta lähtökohdat ovat muuttuneet ja nämä vaatevalinnat eivät ole enää päteviä.






Toppavaatteet ovat liian painavia. Eivät siis tule kysymykseenkään. Samoin saumattomat urheiluvaatteet, joiden nimeen vannon, tuntuvat ihoa vasten todella kylmältä ulkona.



Villa on myös vihollinen. kaivelin villaiset säärystimet esille, mutta ne pistelevät hyvin ikävästi, vaikka olisivat housujen päällä.






Meillä onkin ollut melkoinen show viime päivinä, kun vaatevarasto on käännetty ylösalaisin ja vaatteille on pohdittu uusia käyttötarkoituksia, ommeltu vanhasta uutta ja soviteltu mitä erilaisempia yhdistelmiä käyden niitä ulkona testaamassa.





Vieläkään ei ole aivan valmista. Jotain uusia hankintoja joudun tekemään. Täytyy ensin löytää ne sopivat vain jostain. Olen jo netin ihmeellisessä maailmassa pyörinyt, mutta en ole löytänyt niitä mitä etsin.





Kengät ovat toinen murheenkryyni. Sukat ovat vihollinen numero yksi. En laita niitä jalkaani kuin äärimmäisessä hädässä.





Jalat turpoavat nyt enemmän kuin kesällä, ja talveksi hommatut kengät puristavat ikävästi. Kengät eivät myöskään saa olla liian painavat. 

Olen kuitenkin luonnoltani ulkoilmaihminen. 

Kärsin suunnattomasti siitä, että tällainen este nimeltä talvi tuo minulle ylimääräistä päänvaivaa ja kehonvaivaa sekä vähentää ulkonaoloaikaa.






Sairas ihminen ja tässä tapauksessa CRPS- ihminen ei voi ajatella vain, että tilanteen mukaan vaatetta päälle ja samalla draivilla treenaamaan kuin vaikka kesällä.





Olisipa se niin yksinkertaista. Hermosto kuitenkin reagoi eri tavalla kylmiin ärsykkeisiin. Olet kuin jääkalikka, vaikka olisit turkishaalarit päällä ja liikkuisit. 





Kädet ja jalat ovat kylmät sisälle tullessa, riippumatta siitä, miten hyvin olet ne suojannut.





Verenkierron hidastuminen provosoi kivun hyvin nopeasti. Hermokipu on vallan hermoihin käyvää, vähänkään kun kylmä pääsee puraisemaan, sisällä tai ulkona näin talvi-aikaan.






Kun liikut ulkona kuin pakastettu kalapuikko, niin treenaaminen ei ole aivan samalla tasolla kuin aiemmin. Liikeradat jäävät vajaiksi.





Tämä koettelee myös tekemisen mielekkyyttä sekä motivaatiota liikkua ulkona. Olen huomannut tämän myös omalla kohdallani kuluneella viikolla.



Säätiedot syynätään tarkkaan, ja pidemmät ulkoilut suunnitellaan pitkälti sen mukaan. Lihasten lämmityksestä ulkoilun jälkeen on pidettävä huoli sekä kiinnitettävä enemmän huomiota riittävään ruokailuun sekä tarpeeksi lämpimässä tilassa tapahtuvaan lepoon ja hermoston rauhoittamiseen.

Minä siis todella kaipaan kesää.

Olen tässä pohtinut, mitä treeniä aloittaisin sisällä. Treenejähän minulla on vaikka kuinka, mutta totuin treenaamaan ulkona raittiissa ilmassa, joten sisätreenit eivät houkuttele yhtään.

Mistä motivaatio?

Täytyy keksiä jotain uutta, jokin uusi laji tai treenaustapa, joka vie huomion pois sisällä vai ulkona- ajattelusta.

Olemmeko ihmisiä toisillemme?

Kuka kantaa vastuun sinun käytöksestäsi?

Olen viime päivien median välittämän keskustelun perusteella huolestunut siitä, osataanko täällä enää ollenkaan käytöstapoja, sitä ajattelua, kuinka kanssaeläjää tai kanssaeläintä oikein kohdellaan?






Meidän käytöksemme ja reagointimme asioihin johtuvat aina jostain. Sille on olemassa aina jonkinlainen motiivi.

Kuka on vastuussa siitä, kuinka sinä ajattelet ja käyttäydyt?

Kasvatuksella ja kasvuympäristöllä on oma osansa asioihin, mutta onko se koko totuus?

Oletko vapaa valitsemaan itse toimintamallisi ja ajatusmallisi?

Oletko vapaa valitsemaan sen, ketä ja mitä mallinnat käytöksessäsi?

Valitsetko itse sen, ketä ja mitä mallinnat ja minkä ajattelutavan tai käytösmallin valitset?

Mistä se johtuu, että valitsemme ne vääränlaiset ajatus- ja toimintamallit?

Silloin kun toimit toista kohtaan väärin, olipa se minkälaista väärintekoa tahansa, ajatteletko koskaan, että itse olisit se vääryyttä kokeva osapuoli?






Meillä on hyvin tarve-lähtöinen ajattelumalli. Ja silloin kun ajatellaan näin, se johtaa siihen, että koetaan olevan oikeus siihen, mitä tarvitaan.

Oletko koskaan ajatellut itse toimivasi näin?

Meillä on olemassa niin sanotut perustarpeet. Ruoka, vesi, happi ja asuinpaikka.





Sitten tulevat ne tunnepuolen tarpeet. Tarvitsemme vakautta, rakkautta, välittämistä, seuraa, turvallisuutta, hyväksyntää jne. Kuka mitäkin.






Jokainen meistä itse määrittelee sen, mitä pitää elämässään tärkeänä ja mikä tarve-pohjainen asia on sellainen, minkä elämäänsä hankkii. 





Mutta entäs sitten, jos tarve-ajattelu johtaa huonoon käytökseen? Tai pahimmillaan toisen alistamiseen, niin sanotusti valta-ajatteluun, jossa toista hallitaan tarve-hyöty-ajattelun pohjalta?







Itse yritän aina pohtia, miten itse suhtautuisin, jos minua kohdeltaisiin, niin kuin kohtelen toisia henkilöitä.





Tänään kuitenkin jouduin pohtimaan asiaa omalta kohdaltani hyvin tarkkaan.





Tapasin aivan hurmaavan persoonan, henkilön, joka on vakavasti sairas. Hän tuli kadulla juttelemaan minulle ja Dankolle. Hän avautui asioista, jotka ovat mielestäni hyvin henkilökohtaisia.





Hän kertoi menevänsä terapiaan juttelemaan seurusteluasioista.





Totesin siihen, jotain ylimalkaista, kuten hieno juttu ja upeaa, että tällainen palvelu on tarjolla.





Samalla säikähtyneenä pohdin sitä, näkyikö kasvoistani se, mitä todella ajattelin. Tunsin nimittäin valtavaa suojelunhalua tuota herkässä tilassa olevaa henkilöä kohtaan, tunsin, että hän ei tarvitse seurustelun tuomia paineita enää tilaansa kuormittamaan.

Tsot tsot. 

Myöhemmin kotona pohdin asiaa syvällisemmin. 

Mikä oikeus minulla on ajatella näin?

Mikä oikeus minulle on tuntea tarvetta suojella häntä?

Hän haluaa elää ja kokea asioita omalla tavallaan. Hän haluaa oppia tuntemaan sen tunnekartan, joka seurusteluasioihin liittyy.

Hän haluaa oppia, kokea, elää, tuntea ja ymmärtää.

Miksi minä sitä estäisin?

Millä oikeudella minä siihen asiaan mielipiteeni sanoisin tai muuten puuttuisin?

En sitten millään. Sehän olisi sama, kuin estää henkilöä kehittymästä.





Kun ymmärsin tämän asian, tarpeeni suojella tätä henkilöä haihtui. Ymmärsin haluavani tukea häntä hänen matkallaan omassa kehityksessään ja toivottaa hänelle mitä parhainta tahtoa asioiden käsittelemiseen ja ymmärtämiseen.








Oma tunne-ajattelu tai oma tarve-ajattelu eivät kohtaa toisen ihmisen kanssa, jos ajattelet ja toimit pelkästään omasta lähtökohdastasi. 

Ajattele, mitä ajattelet, ja mikä on vastuullista käytöstä,