Hetki kerrallaan

Sydämellistä Joulunaikaa!

Kuoleman esikartanoissa

Olen


hengissä. Vielä. Viimeisten kuukausien aikana en ole ollut siitä aivan varma. Mutta hengitän edelleen ja kipukin on tallella, joten siitä voi päätellä yhä tällä pallolla tallaavansa.


Mitä sitten on tapahtunut?


Viimeisen vuoden vointini on mennyt todella paljon alaspäin. Kuoleman portteja olen kolkutellut nyt kolme kertaa. Siinä on kolme kertaa liikaa.


Syynä on paha aliravitsemus ja tuo syömättömyys. Lisämausteena tietenkin crps, joka ei osaltaan helpota tilannetta alkuunkaan.


Kuten aikaisemmin blogia seuranneet tietävät, olen yrittänyt opetella syömään ja hetkittäin se on jopa onnistunutkin. Mutta aliravitsemuksen korjaaminen yli 30 vuoden ajalta on iso urakka, eikä se ole muutamassa kuukaudessa hoidettu.


Tästä huolimatta vointi ei kuitenkaan ruennut odotetusti kohenemaan, vaan päinvastoin paheni pahenemistaan. Kukaan ei ymmärtänyt miksi. Oletettiin vain, että elimistö ei anna enää vastetta hoidolle.
Kunnes kävin reuman takia rutiiniverikokeissa ja reumalääkäri ohimennen vain sanoi, että punasolut ovat vaarallisen vähissä ja niitä on määrällisesti vähän, jotta tästä ei enää selvitä. 


Hän tuli kättelemään ja mutisi olevansa pahoillaan, jättäen minut haukkomaan henkeäni tajutessani hänen tarkoittavan kuolemaani.

Yllätys oli, että asialle ei enää lähdetty mitään pelastavaa ratkaisua miettimään.



Onneksi olen tottunut itse ratkomaan omat ongelmani ja tarttumaan härkää sarvista silloin kun tarve vaatii. Puhelin käteen ja kysymään neuvoa ravitsemusterapeutilta. Paniikki kuulsi hänen äänestään selittäessäni tapahtunutta. Hän sanoi, että raudan syöminen vitamiinien ja kivennäisten ohella on ainoa ratkaisu. Kuulin hänen jättävän sanomatta, että toivottavasti ei ole liian myöhäistä. Hän oli aidosti huolissaan ja pahoillaan puolestani, mutta ammattilaisena ymmärsi, ettei tämä asia ollut enää pelkästään meidän käsissämme. Välillä tarvitaan suoranaisia ihmeitä ja nyt sille oli tilaus!



Kävin ostamassa vaadittavat pillerit. Aloin syömään niitä. Olen aikaisemmin maininnut pillereiden syömisen ja nielemisen olevan hyvin vaikeaa. Kas kummaa, nyt se ei ollut. Olen tunnollisesti ottanut ne joka päivä lisäten vähin erin annostusta. Olen vakuuttunut siitä, että jokin korkeampi voima on minua ohjannut ja opastanut tämän asian suhteen. Muutoin en olisi enää tässä.



Uutisen kuultuani en edes enää panikoinut. Olen käsittänyt jo tässä matkan varrella sen olevan aivan turhaa. Vaikka olen kovaa tekoa ja luovuttaminen ei kuulu tyyliini, asioiden hyväksyminen sellaisenaan kuin ne ovat, on välttämätöntä. Teen sen mitä voin ja katsotaan mihin se riittää. Samassa päässäni soi Popedan biisi; "mä elän vieläkin, en suostu kuolemaan!"
Muistan ajatelleeni tämän olevan nyt korkeamman kädessä, otan vastaan sen mitä minulle annetaan.



Välillä on ollut niin vaikeaa, että olen halunnut kuolla. Se on tuntunut paljon armollisemmalta vaihtoehdolta. Mutta sitten jostain on kummunnut usko siihen, että elämä kantaa. Hetki kerrallaan.



Kesä helteineen on mennyt melkoisessa sumussa. Muut valittivat hellettä, minä käytin koiraa ulkona toppatakki päällä. En huomannut vuorokausien vaihtumista, sillä päivä ja yö menettivät merkityksensä. Oli vain tämä hetki ja sitten seuraava hetki.



Kunnes tässä eräänä aamuna huomasin, että olen virkeämpi. Jaksoin ajatella jo, että on aamu. Siitä seurasi päivä ja sitten ilta ja yö. Vuorokausi oli löytänyt jälleen paikkansa. Elämä etenee jo pidemmissä sykleissä.



Villi toivo heräsi sisälläni, että jospa sittenkin.. jospa sitenkin selviän tästä ja saan nähdä seuraavankin auringonnousun. Ja sitä seuraavan..

Kuljetko kivussa kanssani?

Viimeinen

vuosi on ollut kivun osalta yhtä helvettiä. Olen saanut oppia aivan uusia tasoja sekä nyansseja, joita kivusta voi löytyä.

Ei voi enää sanoa, että kipu on minussa, vaan minä olen kivussa. Olen pudonnut johonkin sammioon tai tynnyriin, joka on täynnä kipua ja siellä sitten yritän räpiköidä.

Niin kokonaisvaltaista kipu on. Ei voi siis nimetä vain yhtä kohtaa, jota kolottaa, vaan kipua on ihan kiireestä kantapäähän saakka.  

Kipua on olemassa hyvin monenlaista ja monentasoista. Kipua aiheutuu muustakin kuin vain diagnosoidusta sairaudesta. Joskushan sairauskin jää pimentoon ja kärsitään sitten vain kivusta.


Joskus voi olla niin surullinen ja ikävissään, että sekin tuntuu ihan fyysisenä kipuna. Tai kroppa reagoi johonkin traumaattiseen tilanteeseen tai tapahtumaan. Henkinen kapasiteetti voi olla niin lujilla, joka ilmenee sitten kipuna jossain kohtaa. Jne.


On akuuttia kipua. On paranevaa, ohi menevää kipua. On kroonista kipua. On kipua, joka tulee ja menee ja sitten tulee taas.

Kivusta ensimmäisenä tulee varmasti ihan jokaiselle mieleen, että se on paha juttu. Kipuhan on elimistön tapa kertoa, taistele tai pakene. Se on puolustusmekanismi. Ei siis ihmekään, että sitä yleisesti pidetään pahana asiana.


Kroonisessa kivussa tämä elimistön puolustusreaktio ei enää aja asiaansa, koska kipua on koko ajan.

Olen yleisesti tullut siihen tulokseen, että ihmiset - niin lääkärit kuin kivusta kärsijätkin- haluavat eroon kivusta. Ensimmäinen ajatus usein on, että mistä niin voimakkaat lääkkeet, jotta kipu lähtee pois?


Akuutissa kivussa tämä ajaakin asiansa ja on ihan perusteltua. Usein akuutti kipu on hyvin voimakasta ja elimistö ei ole tottunut sellaiseen. Siis taistele tai pakene- toimii.


Mutta sitten kroonisessa kivussa tämä ei enää välttämättä toimikaan. Elimistö tottuu lääkkeisiin ja niiden annostusta täytyy koko ajan lisätä. Lääke ei olekaan se helpotus, joka vie kivun pois. Kipu on edelleen tallella ja haittaa toimintakykyä. Elimistö voi myös reagoida lääkkeisiin ja kehittää niistäkin sivuvaikutuksia ja lisätä kipua ja kivun tunnetta.

Olen pohtinut MIKSI kivusta täytyy päästä niin kovalla vimmalla eroon? Miksi aina haetaan sitä helpointa ratkaisua?


Eräs ihminen näki huonon kulkemiseni kotipihalla ja kysäisi, mikäs vaivaa. Kerroin jotain yleispätevää, niin kuin minulla on tapana nykyään tehdä. En jaksa selittää vieraille ihmisille mikä on, kun lista on niin pitkä. Hänen vastauksensa oli, että sairaalaan ja morfiinia, niin kivut lähtee.


Ihan ällistyin hänen lyhytnäköisyyttään. En voinut uskoa, että joku ajattelee, että kipu on sillä sitten selvä. Tietenkään hän ei voi terveenä ihmisenä ymmärtää kroonisen kivun ja minun kipujeni luonnetta, mutta silloin neuvojen antamisen voi jättää pois.


Tämä sai kuitenkin ajattelemaan sitä, että valtaosa ihmisistä saattaa ajatella näin.



Tämä voi olla myös se suurin ongelma niille, jotka elävät kipuihmisen kanssa, ovat niitä vierellä kulkijoita. On varmasti vaikea ymmärtää miksi se taas ja aina vaan valittaa, että koskee, vaikka on lääkkeet, kuntoutukset ja jne..


Valittamiseen väsyy jokainen. Terve ihminen väsyy sairaan valitukseen. Sairas ihminen väsyy kipuun ja siitä valittamiseen. Väsytään puolin ja toisin myös siihen ettei koe tulevansa ymmärretyksi.  Noidankehä on valmis.



Olen myös kuullut mainintaa siitä, ettei kivusta kärsivä välttämättä puhu asiasta. Voin omasta kokemuksestani sanoa, että välttämättä asiaa ei osaa pukea sanoiksi. On vaikeaa eritellä asiaa, kun sen käsitely on itselläkin ihan vaiheessa. Vaikeita ja hauraaksi tekeviä asioita ei yleensä kukaan juuri halua julkisesti huudella. Silloin on heikoilla. On raastettu olo ja olet aivan rutussa. Yrität nousta tuhkasta kuin Fenix-lintu, -jälleen kerran.

Tämäkin on osaltaan valtakysymys. Voitko kertoa toiselle elämäsi ankarimmat asiat ja luottaa siihen ettei toinen käytä -vaikka tietämättömyyttään ja ymmärtämättömyyttään- sitä sinua vastaan? Tai polje maahan sinun tunteitasi vain siksi, että ne ovat äärimmäisen pelkoa herättäviä? Omien heikkojen kohtien paljastaminen vaatii äärimmäistä rohkeutta ihan jokapäiväisessä elämässäkin, saati sitten kun elät oman elämäsi tragediaa.



Tämä toimii tietenkin myös toiseen suuntaan. Vierellä elävän voi olla vaikea kertoa omista tunteistaan, peloistaan ja huolistaan ihan samoista syistä. Kivusta kärsivä voi helposti lytätä toisen mietteet oman kipunsa alle ja ajatella toisen valittavan turhasta. Eihän hän koe tätä tuskaa. Se tuska on vain vierelläkulkijalla erilainen. Ei vähemmän eikä huonommin, vain erilainen.



On tehty myös tietty kaava ja käyttäytymismalli sille millainen kipupotilaan täytyy olla. Tämä on siis suurinta skeidaa mitä olen eläissäni kuullut ja mihin olen törmännyt. Noudattaako jokainen elävä sielu tällä maapallolla tosiaan stereotypioita? En usko!


Tämä on sinänsä harmillista, että lääketiede ja vakuutusjuridiikka keskittyvät vain tähän kaavaan ja muuta ei ole olemassa. Se on tosiaan sääli, jos ajatellaan ihmisen olevan kykenevä kehittymään.
Muutos vie aikaa ja laiva kääntyy hitaasti, mutta toivon uuden ajattelumallin rantautuvan myös kivunhoidon saralle.
Toivoisin, ettei lääkäri ota vastaan vain diagnoosia ja sairautta, vaan ihka oikean ihmisen! Ihmisen, jonka kanssa pyritään vuorovaikutukseen ja helpoimman ratkaisun sijaan pohditaan yhdessä vaihtoehtoja ja oivallutetaan potilasta kehittymään ja ajattelemaan sekä työstämään omaan kipuaan ja keinoja elää sen kanssa.

Kuinka moni uskaltaa myöntää sen, että ihmisen nähdessään alkaa kehittää tästä tarinaa mielessään? On siis muutamassa sekunnissa arvioinut ihmisen ja tuominnut tämän OMAN näkökantansa ja perustietonsa pohjalta. Sitten tiukasti pysytään kiinni siinä tarinassa, eikä enää kuulla tai oteta huomioon sitä millainen se ihminen oikeasti on. Ennakkoluulot,- asenteet ja -arvostelu ovat jo tehneet tehtävänsä.


Kun kuulet termin kipupotilas, herättääkö se pelkoa? Kipu on jotain tuntematonta, jotain vaarallista, vaikeaa ja hallitsematonta.

Totta! Mutta kaiken muunkin pelottavan voi kohdata ja sen kanssa voi tulla sinuiksi. Miksi kipu tai kivusta kärsivä olisi poikkeus?




Kivun kanssa voi tulla sinuiksi olemalla täysin avoin. Katsotaan ja kuunnellaan kipua tai kipua aiheuttavia asioita täysin avoimesti, arvioimatta ja ennenkaikkea arvostelematta. Ei lähdetä oletuksen pohjalta.


Kysytään sen sijaan; Kuka sinä olet? Mitä sinulla on tarve minulle kertoa?
Sitten otetaan vastaan täysin arvostelematta vastaus. Helppoa tämä ei suinkaan ole, mutta opeteltavissa ja harjoiteltavissa kyllä. Otetaan neutraalisti vastaan se mitä tulee, sellaisena kuin se tulee. Ja annetaan sen koskettaa itseämme.


Jos annamme itsellemme tällaisen mahdollisuuden, kokemus elämästämme ja ympäröivästä maailmasta voi mullistua. Kaiken mitä näemme, maistamme, haistamme, kosketamme ja kuulemme voi saada ihan uuden merkityksen. Ilman vanhaa tietopohjaa, tuomitsemista ja ennakkoluuloja.


Samalla tavallahan me opetamme lapsillemme sen kuinka terveellisiä vihanneksia on hyvä syödä. Siinäkin neuvomme unohtamaan ennakkoluulon parsakaalia kohtaan ja kehoitamme maistamaan ja muodostamaan oman mielipiteen täysin neutraalilta pohjalta. Eikö vain?




Miksi siis emme suhtautuisi kaikkiin kanssaihmisiin samalla tavalla? Täysin avoimesti, ilman arvostelua ja arvioimista. Kysyisimme; Kuka sinä olet? Mitä sinulle kuuluu? Kuinka voit? Mitä haluat minulle kertoa? Olenko ymmärtänyt asian niin kuin sinä sen näet/tunnet?


Ja mikä TÄRKEINTÄ; kuunnella vastaus täysin avoimesti, arvostelematta ja arvioimatta. Asioihin ei aina tarvitse raegoida tuputtamalla omaa mielipidettään tai neuvojaan. Entäs jos vain todetaan asioiden olevan nyt näin. Tässä hetkessä. Seuraavassa hetkessä voi olla toisin.

Jokainen meistä on tarinansa arvoinen,

voimiensa mittainen 

sekä

toiveittensa veroinen. 

Jokainen meistä itse piirtää nuottiviivastolle omat nuottinsa,

Säveltää ainutlaatuisen sävelmänsä,
ja
Sanoittaa oman viisunsa.

Kuinka ympäröivä maailma minut/sinut kuulee? 

Tuomiten ja arvostellen?

Vai aistit ja mieli avoinna?

Annammeko mahdollisuuden niin itsellemme kuin kanssaihmisille?

*Kuvilla olen yrittänyt kuvata sitä, miltä kipu saa asiat näyttämään ja tuntumaan.* 

Hymy = Onnellisuus?

Pitkät portaat..
Yhä ylös yrittää-
askelma kerrallaan!

Loistonsa voi saavuttaa myös meistä jokainen!

Kun kasvissyöjä myi sielunsa porsaalle - rypsiporsaalle

Olen

yrittänyt tunnollisesti noudattaa ravitsemusterapeuttini ohjetta itseni kuuntelusta. Välillä tuntuu siltä, että en todellakaan kuule mitä elimistöni sanoo. Tai sitten se ei sano mitään. Olen jutellut itselleni ja kysellyt, että mitäköhän sitä nyt voisi sieltä kaupasta ostaa, joka miellyttäisi. Vastauksena on täysi hiljaisuus. Yritä siinä nyt sitten miettiä jotain mieleistä ruokaa.. ei ole helpoksi tehty tätä ei..

Kunnes sitten olin mummolassa syömässä ja minulla oli desilitra perunamuusia lautasella voisilmän kera. On tähän mennessä ollut täysi työ syödä oma lautesellinen ja vieläpä jonkun seurassa. Nyt kuitenkin jotain oli erilaista, sillä mummon lautasella oli muusin lisäksi ehtaa porsaasta tehtyä lihakastiketta. 

Vilkuilin. Oikein itsekin hätkähdin, sillä minulla ei ole ollut asiaa vieraille lautasille. Omassakin on ollut kylliksi tekemistä tähän saakka. 

Minähän olen kasvissyöjä. Tai oikeastaan noudatan laktoositonta, gluteenitonta laktovegetaarista ruokavaliota. Liha ei siis kuulu siihen. Mistä siis moinen mielihalu näin yhtäkkiä?

Olenkin joutunut nyt kyseenalaistamaan ihan koko ajatusmaailmani. Laktoositon ruokavalio on ihan selvä. Ei mahakipua ja ilmaa enää yhtään enempää, kiitos. Gluteeniton on ollut välttämättömyys samaisen vatsakivun takia. Miksi kasvisruokavalio?

Olen perustellut sitä itselleni terveyssuosituksilla. Ja sillä, että liharuoka on tehnyt minut pahoinvoivaksi jo tuoksullaan. Lisäksi siinä on ollut vielä eettinen näkökanta, on ollut vaikea syödä lihaa kun näkee vain pienen porsaan tai kananpojan elävänä silmiensä edessä, tunsin itseni murhaajaksi. Vaikkakin tuotantoeläin elää tiettyä tarkoitusta varten ja näin ollen täyttää elämäntehtävänsä.

Olenkin nyt joutunut pohtimaan ihan pohjamutia myöten sitä, että onko tämä kaikki vain ja ainoastaan anoreksia-ajattelua? Eli onko se keino kapeuttaa syömisiä entisestään? Olenko tätä mieltä oikeasti? Ja mitäs mieltä minä oikeastaan olen mistäkin? 

Tilanteeni on kuitenkin muuttunut viimeisen reilun puolen vuoden aikana niin paljon, että elimistönkin ravinnolliset tarpeet ovat muuttuneet. 

Niinpä mietiskelin ja pohdin, että mikäs minua estää lihaa syömästä, jos minä sitä kerran haluan? Eikun vaan kauppaan sitä hakemaan. Ja siellä se oli...

Sielunkauppa

Rypsiporsaasta valmistettu kabanossi- grillimakkara! Kyseinen paketti näytti oikein pomppivan hyllyssä ja kiljui kitarisat soikeana, valitse minut mukaasi! Ja niin me lähdimme kaupasta yhdessä, minä ja kabanossipaketti. ッ

Tarina sai onnellisen lopun. Tai oikeastaan pitää sanoa, että tarinalla sekä minun ja lihan yhteistaipaleella on erittäin kaunis ja lupaava alku. ッ


Liha jää ruokavalioon ainakin näillä näkymin. Sen syöminen tuntuu hyvältä ja olen jo herätellyt mielikuvaa ehdasta karjalanpaistista kerman ja sinapin kera.





Olen siis vastannut huutooni. Olen saanut jonkin kosketuksen omaan kehooni. Tämä on melkoinen erävoitto. On se kummallista miten anoreksia vääristää ajattelua. Minä kun en ole tässä elämässä syönyt oikein vielä tähän asti. 31- vuotta on kirittävänä, joten se on melkoinen homma. Tosin, tässä on sekin hyvä puoli, saan tehdä nyt ihan kuinka haluan. Ei enää pakotteita. Ei enää pelkkää terveyshömppää. Ei enää laihduttamista. Kaikki tämä on nyt pannassa.



Aliravitsemuksen aiheuttaman kwasiorkorin ja marasmuksen kanssa ei ole leikimistä, joten jos meinaan vielä tallata tällä pallolla, on nyt keskityttävä vain ja ainostaan syömiseen. Voi, kun siitä vielä voisi joku kaunis päivä nauttiakin ja oikein odottaa syömishetkeä, mutta kaikki aikanaan.



Minulla perfektionistina tuppaa olemaan kiire, minun täytyy kaikki asiat osata heti ja nyt tai oikeastaan jo äsken. Psykologi kysyi minulta; Eikös jo parin viikon jakso, jolloin syöminen on onnistunut ole hyvin, vai mitä?  YmmmJoooÖööö - onhan se, kai? (+silmien pyörittelyä)



Heräsin tässäkin ajattelemaan - taas - että jos paikallani olisi kuka tahansa muu. Osaisin kannustaa ja etsiä positiivisia asioita ja antaa armoa ja olla arvostelematta. Mutta itselleni olen armoton -edelleen, vaikka siinäkin asiassa on tapahtunut liennytystä jo melkoisen monta askelmaa. Nämä rappuset ei lopukaan ihan heti kohta..

Perunamuusia tofu-kastikkeella

Asiantuntija laati kuitenkin minusta alla olevan lausunnon ja arvion, joka meni myös lääkärille. Odotan tässä, josko joudun/pääsen psykiatrin arvioon syömishäiriön vuoksi.




Nivelreuma: Hyvä hoito edellyttäisi monipuolista ja riittävää ravinnonsaantia tulehdustilanteen rauhoittamiseksi, kivun hallinnan avuksi ja immunologian vahvistamiseksi.


Kipuoireyhtymä CRPS: Voimakkaiden kiputilojen aikana syöminen ei onnistu lainkaan. Yleensä ruuan pureskelu tekee kipeää, suun tuntoaisti on yliherkkä ja useat ruuat tuntuvat suussa pahalta, kipeältä, pureskelu vaikeaa. Suun limakalvoilla on ollut haavaumia ja hampaiden kiinnityskudoksessa heikentymiä.


Nälän tunne puuttuu. Makumuutoksia on ja jotkut ruoka-aineet saavat suussa aikaan erittäin voimakkaita aistimuksia.

Pahoinvointi: Ruokailuun liittyvä voimakas pahoinvointi kapeuttaa ruoka-aineiden käyttömahdollisuuksia.

Ummetus on tavallinen vaiva.
Nestetasapaino: Kipukohtauksissa voimakas hikoilu lisää nesteen menetystä, riittävä juominen haasteellista.

Painonvaihtelu on suurta. Solut tihkuttavat nestettä kudoksiin. (kwasiorkor)



Suhde ruokaan ja syömiseen: Lapsuusvuosina ravinnonsaanti ollut niukkaa, lapsuudenkodissa tottunut antamaan omaa osuutta ruuasta muille perheenjäsenille, omien tarpeiden ohittamiseen tottunut jo lapsesta. Myös aikuisuudessa tottunut pärjäämään hyvin vähällä syömisellä. Omasta ravinnonsaannista huolehtiminen sairauksien vaatimien tarpeiden mukaisesti vaatii erityisen paljon opettelua. 


Ravinnonoton säätelyjärjestelmät eivät potilaalla toimi lainkaan. Sairauksien vuoksi ravinnonsaanti on liian niukkaa ja ravitsemustila heikkenee. Ravinnonsaannin tehostaminen vaatii todella paljon vaivaa. Teknisesti ruuan valmistus on vaikeaa, esim ruoka-aineiden pilkkominen ja käsien voimaa tai hienomotoriikkaa vaativa tekeminen ei tahdo onnistua.


Potilas tarvitsee säännöllistä ravitsemusterapiaa ravinnonsaannin tehostamiseksi ja jokapäiväisestä elämästä selviytymiseksi. Hän joutuu päivittäin ponnistelemaan saadakseen syömisen onnistumaan edes jollain tavalla. Sairauksien hoidon ja oireiden hallinnan vuoksi hyvästä ravitsemustilasta huolehtiminen olisi ensiarvoisen tärkeää.


Hankaluudet jokapäiväisestä ruokatalouden hoidosta selviytymisessä ja riittävän ravinnonsaannin turvaamisessa ovat potilaalla pysyviä.






Että silleen. Ravitsemusterapeuttini heilutti peiliä nenäni edessä ja näytti laskelmina paljonko olin syönyt lähtötilanteessa. Määrä oli 100 kcal/pvä ja ei sitä edes joka päivä.


Minäkin kauhistuin tuota lukua, joka kirkui karua totuuttaan silmieni edessä. Pysäytti. Järkiparka sanoo, että tajuathan sä, ettei kukaan pysy tuommoisella kalorimäärällä hengissä. Ja tajuanhan minä. Anoreksia-ajattelu täytyy jollain keinoin saada eliminoitua. Muun terveydentilan paraneminen edes hiukan avittaisi myös kummasti..


Olen nyt vasta alkanut ymmärtää, että voimattomuus ei olekaan hyvä juttu, vaan keho tosiaan tarvitsee ravintoa ja energiaa. Eläminen on paljon helpompaa, jos jotain jaksaisi joskus tehdäkin. Lisäksi perussairauksien hoito olisi huomattavasti helpompaa ihan jo kivun sietämisestä lähtien. Helppoa tämä ei ole. Aina on parempi syödä kuin jättää syömättä. Pääsee silloin paljon helpommalla.


Vaikka asiantuntijat ovat sitä mieltä, että tästä ei enää nousta. Perussairaudet estävät paranemisen ja tilanteen normalisoitumisen. Silti kuitenkin toivo elää jossain sielun sopukoissa, että pääsisin sellaiseen tilaan, jossa pysyn hengissä ja saan energiaa ainakin sen määrän, jonka kehoni tarvitsee.

Ensiaskeleita

Inspiraatio

löysi minut ja tähdet olivat suotuisat kuvaamiselle. Olen kuvannut suhdettani syömiseen ja ravintoon ylipäänsä sekä sitä miltä syömishäiriö saa asiat näyttämään ja tuntumaan. 

Valoa


kohti matkataan, vaikkakaan aina se ei ole sieltä tunnelin päästä pilkistänyt. Nyt kuitenkin näen jo sen välkkeen. Paljon on matkaa vielä taitettavana, rotkoja ylitettävänä ja uusia asioita opittavana.


Nyt
kuitenkin tiedän miksi , silloin on helpompaa lähteä miettimään asioita miten. Syömishäiriöajattelu puskee välillä pintaan ja saa ajatelemaan asioita aika hassustikin, mutta nyt voin jo erottaa nämä toisistaan. Se on paljon se.


RTkin
herkistyi kyyneliin kertoessani näistä oivalluksistani ja pohtimisistani. Hän oli vaikuttunut siitä, että 7 kuukauden aktiivisen pohtimisen jälkeen pääsin kosketuksiin niiden oikeiden syiden kanssa. Paljon on siinäkin vielä työnsarkaa ja monia tunteita käsiteltäväksi, mutta alkuun tämä on nyt saatu.

Huomasin olevani erittäin tyytyväinen itseeni siinä, että olen rohkea ja menen vaikeita asioita päin. Mietin vaikka pääni puhki kuinka ne ratkaistaan ja niiden kanssa mennään eteenpäin. Jos yksi näkökulma ei toimi, vaihdetaan se toiseen. Siis tulta päin.

RT sanoi ruokapäiväkirjan perusteella, että nyt on tullut lupa nestemäiselle ruoalle. Tämä on ihan totta, sillä mehut, proteiinijuoma ja perunamuusi sekä tofukastike eivät aiheuta enää vastenmielisyyttä niin kuin aikaisemmin tekivät. Tänäänkin laitoin hyvää ruokaa, perunamuusia ja tofua ruohosipulikastikkeella. Ensimmäistä kertaa voin rehellisesti sanoa, että ruoka maistui hyvältä! Hurraa!


Nyt
en saanutkaan enää ohjeita mitä pitää syödä/mikä tekee hyvää tai on terveellistä. Hän sanoi, että tähän väliin minulle pitää saada nyt kausi, jolloin kukaan muu ei käytä valtaa syömiseni suhteen. Eli minä itse tiedän kyllä. Vaatii nyt herkkää korvaa kuunnella omaa kehoaan, ei saa miettiä yhtään tiedon kautta, ainoastaan mitä oma keho sanoo.
Osaan kyllä, olen aivan vakuuttunut siitä. Luon nyt ihan uutta identiteettiä syömisen suhteen. Toisaalta se on pelottavaa, mutta päällimmäisenä on ilo uuden oppimisesta ja oivaltamisesta. Saan maalata tämän kankaan juuri niin kuin itse haluan. Kukaan ei tule enää sanomaan mitä saan syödä ja mitä en. Minä teen juuri niin kuin minusta hyvältä tuntuu. Mahtava fiilis olla itse ohjaksissa ensimmäistä kertaa tässä elämässä!ッ


Olen
huomannut ravinnon vaikuttavan positiivisesti myös kivunhallintaan. Lihakset eivät ole enää aivan niin raastavan kipeät kuin ovat tähän mennessä olleet. Jaksan huomattavasti enemmän ja kipukohtauksetkin alkavat olla jo hallittavia. Tosin niiden voimakkuus riippuu paljon muustakin kuin pelkästään ravinnosta, mutta on sillä osansa tässä vyyhdessä.

Elämä opettaa

Olen

ilmeisesti höpöttänyt aiemmissa teksteissä ravintoterapiasta ja -terapeutista. Väärinkäsitysten välttämiseksi korjattakoon nyt tähän, että käyn ravitsemusterapiassa ja minun RT:ni on ravitsemusterapeuttini. Puhuttakoon siis asioista niiden oikeilla nimillä. ッ

Viikon olen nyt yrittänyt oikein kunnolla keskittyä vain ja ainoastaan ruokaan ja syömiseen. Minulle vaihdettiin vitamiinit ja ne ovat nyt sellaista mallia, jotka imeytyvät jo suun limakalvoilta. 3,5 viikkoa kestänyt ripuli flunssan ja kuumeen lisäksi ei oikein mahdollistanut optimaalista tulosta nieltäville vitamiineille.

Vitamiinien syöminen on ainakin helpottunut ja ne menevät nyt sillä annostuksella, joka on tarkoituskin. Tosin suu on kipeä, ikenet vertavuotavat ja hampaat natisevat liitoksissaan sekä olen mustelmilla jatkuvasti. 

Valtava vajaus C-vitamiinista. 

Ennen puhuttiin keripukista, jota tavattiin merimiehillä parisataa vuotta takaperin. Tätä ei juurikaan enää diagnosoida nykypäivänä, mutta tätäkin ilmenee, ainakin minulla. 

B-vitamiini on toinen, jonka puutos on aiheuttanut valtavaa vahinkoa kehossani. Se on äärimmäisen tärkeä hermoston toiminnalle ja aivoille. Olikin mielenkiintoista lukea, että hermosolut eivät uusiudu elämän aikana enää, mutta niitä ylläpitävät proteiinit uusiutuvat. Eli olisi vielä mahdollista helpottaa tasapainoisella ravinnollakin hermosärkyä.

Nämähän eivät tietenkään yksinään riitä vaan tarvitaan kaikia muitakin vitamiineja, kivennäisaineita, proteiinia, rasvoja, hiilihydraatteja yms. ja ihan vaan energiaa. Toisin sanoen monipuolista ravitsevaa kotiruokaa ja vitamiini- sekä kivennäisaineet lisäravinteina. 

~

Syömiseni

meni aivan sekaisin tuon sairastamisen kanssa, ei se helppoa ollut ennen sitäkään, mutta nyt olin kokonaan syömättä 9 päivää. Niistä 5 päivää elin pelkällä nesteellä, sitäkin meni aika niukasti.

Karmaisevaa.

Kyllä pitää ihmisen olla melkoinen masokisti, kun hengestään haluaa päästä ihan ehdoin tahdoin. En kyllä aina tajua itseäni. Välillä ihmettelen, onko minulla järkevää aivotoimintaa ollenkaan. Mutta sairaudestahan tässä on kyse. On vain otettava itse vastuu omasta syömisestä ja ajatuksista, eikä antaa sairauden sanella tekemisiään.

~

RT

oli todella huolissaan asiasta ja ihan syystä. Jouduimme aloittamaan tämän taipaleen nyt ihan alusta saakka. 

Hän kehotti minua pohtimaan omaa suhtautumistani ruokaan ja ravintoon valokuvien avulla.

Siinä se nyt oli. Se merkitsevä lause, joka sai jonkin lehmänkellon kilkattamaan aivoissani. 

Luovuus on minun juttuni. Heti alkoi tulvia näkökulmia, jolla kuvaisin tätä asiaa. En malta odottaa, että pääsen sen toteuttamaan käytännössä, mutta ensin täytyy yrittää jäsentää ajatuksiaan sanoiksi ja lauseiksi. 

On paljon kysymyksiä, joihin täytyy vastata ja sisäistä keskustelua on käytävä itsensä kanssa ihan tosissaan. 

Ja mikä tärkeintä tätä keskustelua täytyy käydä positiivisesssa ja kannustavassa hengessä. Ei syyttelyä, ei kritisointia, ei negaatioita. Todetaan asiat niin kuin ne ovat ja mietitään kuinka ne ratkaistaan, niiden kanssa eletään ja mennään eteenpäin.

Nyt tuntuu, että olen saanut jostain langanpäästä kiinni tässä vyyhdessä. Aikaisemmin minulla on kyllä ollut tahtoa ja yritystä, mutta on pitänyt kaikki tehdä pakolla kun en ole ymmärtänyt itseäni ja omaa käytöstäni ollenkaan. On vaikeaa kun täytyy syödä vain tiedon valossa, tiedän ruoan tekevän minulle hyvää, mutta miksi ei siltä tunnu. Pakolla siis ei onnistu, vaikkakin itseään joutuu ja pitää patistaa etsimään ja rikkomaan rajojaan.

                                        ~

Sain

hyvän vinkin kaloreiden ja energian kerryttämiseksi. Jos ei mene syömällä, niitä voi paikata aina juomalla. Sovimme, että otan täysmehut kokeiluun, koska vedessä ei ole mitään ravintoaineita ja huuhtoo vain pois ne viimeisetkin rippeet, jotka pitäisi imeytymään saada. 

Tämä oli minulle melkoinen elämys. En ole koskaan ollut mikään mehufani, mutta nyt minusta on tullut sellainen. Ehdottomasti. Päärynämehu on suosikkini ja heti toisena tulee mustikka-aronia mehu. On ihan toisenlainen olotila kun energiaa tulee edes jostain. Proteiinin syöntikin on ihan turhaa jollei energiaa ole tarpeeksi. Se ei silloin imeydy. 

Olen myös leiponut maapähkinävoi-keksejä. Lämpimät keksit kylmän maidon kanssa, ei huono.

Maitojauhe on proteiininsaantia turvaamassa ja opettelen sitä käyttämään ruoassa. Olen tehnyt jo uuniriisipuuroa, johon on tullut ns tuplamaidot. 

Siis oikeaa punaista laktoositonta maitoa ja maitojauhetta 1,25 dl sekaan. Aika tuhtia tavaraa tuli, mutta söin silti. Olen siis syönyt ensimmäisen lämpimän ruokani vuosiin!!! Hurraa!!! (Leipoessa ja ruokaa laittaessa on tullut tehtyä toimintaterapiaa ja harjoitettua hienomotoriikkaa.)

Olen ihan ajatuksen kanssa maistellut ruokaa. Miettinyt koostumusta ja haistellut sitä. Suukin tottuu näköjään uusiin makuihin pikkuhiljaa. Tältäköhän taaperoikäisistä tuntuu kun siirtyvät maidosta kiinteään ruokaan ja saavat maisteluannoksia eteensä? 

~

Olen kovasti pohtinut omaa suhdettani ruokaan. Millainen se on? En ole koskaan ollut mikään ruoan ylin ystävä. Jos pärjäisin ilman ruokaa, en söisi. Autokaan ei kulje ilman polttoainetta, joten minunkin on tankattava - vaikka sitten kengurubensaa - mutta polttoainetta kuitenkin. Vaikka elimistöllä onkin melkoisia kompensaatiomenetelmiä selviytymiseen, kohdallani olisi ihan hyvä, jos veto loppuisi siihen kun bensamittari on punaisella.

Olen aina ollut hieman nirppis. Olen ollut aika ennakkoluuloinen uusia makuja kohtaan. Olen myös pohtinut lapsuutta ja kuinka kodin ilmapiiri ja siellä suhtautuminen syömiseen ja ruokaan on vaikuttanut minuun.

Olen kotoisin köyhistä oloista ja meillä ei kotona juuri ruokaa ollut. Piti tyytyä siihen mitä oli ja nälkänsä kanssa oppi elämään ja sitä ei juurikaan enää tuntenut. Kesäisin meidät lapset lähetettiin joko mummolaan tai kummilaan joissa saimme syödäksemme. Lisäksi oleilimme paljon kavereiden kotona ja heidän ruokapöydissään. Kouluaikoina saimme tietenkin lämpimän ruoan koulussa.

Eli olen oppinut säännöstelemään näläntunnetta jo hyvinkin nuorena. Siitä on ilmeisesti jäänyt tuo ajatus etten tarvitse ruokaa ja ravintoa. 

Toinen kulmakivi on tämä yleinen kauneusihanne. Minä olen ammatiltani kosmetologi ja siinä maailmassa ollaan koko ajan ulkonäköpaineiden kanssa tekemisissä.

Voih, kun maailma kuulisi minua: Naiset, jättäkää laihduttaminen ja ulkoisen olemuksen jatkuva arvostelu.

Nauttikaa elämästä, omasta kehosta ja kohdelkaa sitä hyvin. Naista on ennenmuinoin kohdeltu Jumalattarena, eikö olisi aika naisten itse alkaa toteuttaa tätä ajattelumallia oman kehonsa suhteen.

Langanlaihuus ei kenestäkään onnellista tee, vaan terve keho!!!

~

Miksi siis syömättömyys on mukavuusalueeni?

Miksi en halua nähdä vaivaa itseni ja oman hyvinvointini eteen? 

Olen kuitenkin aina nauttinut leipomisesta ja ruoanlaitosta, niin kuin syömishäiriöiset yleensä. 

Koirallekin syötän terveellistä itsetehtyä kotiruokaa vitamiineineen ja öljyineen. Pidän huolen siitä, että kaikki on tasapainossa ja ruokaa ja herkkuja on riittävästi. 

Jospa minäkin tästä vielä oppisin uusille tavoille ja oppisin arvostamaan itseäni niin paljon, että olen ruoan arvoinen. Olen myös hyvinvoinnin ja energian arvoinen. Pitkä tie on minulla edessä, mutta alku se on joka asialla. Eteneminen riippuu täysin minusta. Mistä näkökulmasta haluan elämääni katsoa. 

Tunne on sitten ihan eri juttu. Elämä kun ei pysy stabiilina meillä kenelläkään ja heilahduksia tapahtuu kaiken aikaa. Vielä kun löydän jostain sen vahvuuden, että elämän karikot voi mennä läpi ilman, että puran pahan oloni ruokaan ja lakkaan syömästä. 

Iso urakka on meneillään ja vielä isompi edessä, mutta elämä on suuri opettaja me saamme kunnian olla täällä oppimassa. Otan siis kiitollisena vastaan minulle annetun mahdollisuuden kehittyä. 

ღ Ihana valo! ღ