Liikkuu liikkuu, vai liikkuuko?

Olen nyt viikon aikana törmännyt samaan asiaan vähän erilaisista näkökulmista useamman kerran.



Kyse on kipeän ihmisen liikkumisesta.







Tämä kun on itselle täysin itsestään selvää, miten liikkumisen kanssa toimitaan, jään aina ihan suu auki kuuntelemaan, kun törmään (vieläkin edelleen) musta-valko-ajatteluun, jonka mukaan on olemassa vain terve-sairas-asetelma.





Tottakai terve ihminen liikkuu. Minä näen asian niin, että terve ihminen SAA liikkua. Ei kivistä, eikä kolota. Keho toimii itsestäänselvästi juuri niin kuin haluaa.

No mitenkäs se sairas ihminen sitten?

Tietysti liikkuu! Sen minkä pystyy ja kykenee. 

Tässä musta-valko-ajattelussa on sellainen vika, että mieli kääntää asian väärinpäin. Jos pystyt liikkumaan, et vain voi olla kipeä tai sairas.






Tosiasiahan on se:



Kipeä/sairas ihminen tulee kipeäksi aivan kaikesta liikkeestä. Aivan kaikesta. Jopa sängyssä makaamisesta.




Kipuun tottuu ja sitä oppii sietämään.

Niin paljon kuin kestät kipua, niin paljon voit liikkua. Tämä on se raaka totuus, minkä kanssa jokainen kroonisesti sairas joutuu painimaan.

Keholla on erilaisia rasituksia. Niin terveillä kuin sairaillakin. Sairas vaan joutuu usein toipumaan ja palautumaan pidemmän aikaa, kuin terve yksilö.

Tästä johtuen voi olla mahdollista, että eri päivinä jaksaa tehdä erilaisia asioita. Ja joinakin päivinä ei vain jaksa eväitäkään liikuttaa. 

Myös kaikki muu tekeminen, perusasioista huolehtiminen (kuka muistaa sen listan?), henkinen väsmystila ja syöminen sekä uni.. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Terveen keho kompensoi pidempään, sairaan keho vaatii huviveronsa heti maksuun.

Aina siis liikkuminen on kiinni sen hetkisistä kehon omista lähtökohdista. 

Sairas ihminen siis liikkuu, mutta liikkuminen ei häntä terveeksi muuta!

Kehon kertomaako?

Tässä taannoin tapahtui vähän jopa hauska juttu.




Nimittäin, keskustelin ihan kasvotusten kahden todella mukavan ihmisen kanssa. En ollut tavannut heistä toista ollenkaan aikaisemmin ja toisen olin tavannut aiemmin vain kerran.






Toinen heistä näytti minulle erästä lappusta, jossa oli tekstiä, hänen omasta kädestään. Kohta hän veti sen pois, koska ajatteli, ettei minua kiinnosta.






Jouduin sanomaan ihan spontaanisti; anteeksi, saisinko lukea sen, sairastan sellaista hermosairautta, etten näe aina kunnolla.




Joo, tottakai, oli vastaus.






Tämä sai minut oivaltamaan sen, miksi ihmisten kanssa silmätysten tulee AINA kaikenlaisia väärinymmärryksiä.

Me reagoimme toisiimme aina jotenkin ja reaktio on välitön.

Reaktio puolestaan perustuu siihen, mitä OLETAMME.

Olen aina kokenut sen, että tulen jotenkin väärinymmäretyksi ja nyt tiedän miksi!




Yleensä olettamus minusta ja kehonkielestäni osoittautuu vääräksi.






Ymmärsin sen, että minulla on ilmeikkäät kasvot. Niiltä näkyy varmasti aivan kaikki.

Se kaikki, mikä niiltä näkyy, on kuitenkin pääasiassa reaktiota siihen, mitä kehossani tapahtuu. Sillä ei siis välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä toinen kertoo tai tekee.

Koko ajan kehossani tapahtuu jotain. Milloin kivistää ja kolottaa. Milloin hämärtää näkökentässä, ja milloin mitäkin.






Kipuni ja rajoitteeni tiedostavana henkilönä näin asian pitääkin olla. Se kertoo minulle kuinka minun tulee toimia. 

Kehonkieli ei siis välttämättä ole aivan pettämätön väline tehdä päätelmiä toisesta henkilöstä. 

Jos siis jää epäselväksi, mitä toinen oikein meinaa, kannattaa ihan rohkeasti kysyä.

Valitettavasti luotamme monesti täysin siihen omaan tunnetilaan, joka näistä reaktioista tehdyistä päätelmistä seuraa, ja silloin moni hyvä keskustelu voi jäädä keskustelematta. Voimme virheellisesti olettaa toisen ajattelevan pahaa meistä. Tai ihan jopa virheellisen oletuksen takia voi jäädä vaikka hyvä ihmissuhde rakentamatta. Tai toiseen ihmiseen tutustumatta, jne.

Ajatko sinä omassa arjessasi autopilotilla?

Oletko pysähtynyt pohtimaan omia (negatiivisia) reaktioitasi toiseen henkilöön?

Milloin olet neutraalisti kohdannut toisen viimeksi?

Oma kehitys

Törmäsin erittäin hyvään kysymykseen. Se kuului näin:

Kuinka paljon rahaa investoit omaan kehittymiseen?

Se on erittäin tärkeä kysymys, ihan meille jokaiselle.







Jos puhutaan yritysmaailmasta ja ihan tavallisesta työelämästä, investoinnit omaan ja henkilökunnan kehittymiseen pitäisi olla itsestäänselvyys. 






Työtäkin pitää opiskella. En siis tarkoita ammattia, vaan työtä, jota teet. Kokemus opettaa meitä, mutta jos emme analysoi sitä, mitä olemme tehneet, emme välttämättä kehity ja koe uusia oivalluksia.

Samalla tavoin meidän ihmisinä pitäisi investoida omaan kehittymiseen.

Pelkkä tieto ei siis riitä. Se ei muutu itsestään oivalluksiksi tai toimiviksi ajatusmalleiksi ja toimintamalleiksi.

Niitä täytyy työstää.

Ne täytyy oivaltaa.

Oman kehittymisen seuraaminen on myös hyvin kasvattava prosessi.

Milloin viimeksi istuit alas ja pohdit omaa kehittymistäsi?

Siinähän ei tietysti ole mitään järkeä, jos ei ole viitekehystä, jonka puitteissa tarkastella asiaa. 

Tästä jo huomataan se, että kehitys tarvitsee aikaa. Se tarvitsee ohjakset. Se tarvitsee keskittymistä prosessiin. 

Kokeile valmennusta ilmaiseksi

Tästä voit kokeilla itseohjautuvaa valmennusta. Tämä valmennus ei sisällä minun tulkintaani tuotoksiin.

Oivaltavia hetkiä valmennuksen parissa!

Luonneanalysointia

Tein Ylellä leikkimielisen luonnetestin. Mikä muumi-hahmo oletkaan...

Olen katsonut paljon niitä 90-luvun Muumeja, niitä, jotka ovat tuttuja ja turvallisia.

Nyt se on sitten todistettu, olen Nuuskamuikkunen.

Yllättävää kyllä. Olen ajatellut aina olevani eniten kuin Pikkumyy, mutta analyysi oli juuri minulle tai minusta tehty.

" Nautit puhtaasta luonnosta ja yksinkertaisesta elämästä, aivan kuten Nuuskamuikkunen. Olet itsenäinen ja teet mieluiten matkaa kevyin kantamuksin. Pahin pelkosi onkin, että sinulla olisi jotakin liikaa - tavaraa tai liian läheisiä ihmissuhteita. Tarvitset paljon omaa aikaa ja vapaus on sinulle tärkeämpää kuin mikään muu. Siksi olet koko ajan valmiina lähtöön.. "

Moomin Characters

Viiltävä luonneanalyysi sopi tähän vuorokauteen kuin nakutettu. Toukokuussa saamme taloyhtiön toimesta roskalavan, jonne saa viedä kaiken ylimääräisen pois pyörimästä nurkista.






Olen 2 päivää taas puunannut huushollia ja pistänyt tavaraa lavalle.






Tänään kannoin niitä sitten sinne oikein urakalla ja totesin, kuinka ihminen voi olla onnellinen kun saa tavaraa vähemmäksi. Lisäksi huumaavaa onnea tuotti se, että keppien kanssa vaan heiluin menemään ja sain tehtyä sen mitä olin ajatellut.

Naapuri kysyikin minulta, että miksi ihmeessä sinä olet noin ehdoton?

Jäin pohtimaan asiaa, ja totesin, että kyllä taidan olla ehdoton minimalismin suhteen, koska se tuntuu hyvältä. Mieli on selkeämpi, kun ei ole mahdottomia tavaramääriä nurkissa. Lisäksi katson asiaa näin liikuntarajoitteisen ihmisen kannalta kaytännön tasolla, ja vähemmän roinaa on silloin ehdottomasti parempi, ihan jo siivouksen kannalta.

Tavatontako?

Kaatumisestani on aikaa nyt aika tarkalleen 1 vuosi ja 3 kuukautta. Kepeillä olen viuhtonut menemään nyt 11 kuukautta. 




Tänä aikana olen kohdannut hyvin paljon erilaisia asioita, kommentteja ja reaktioita. 





Kuitenkin näin ihmisenä, joka ajattelen ihmiset henkilöinä ja yksilöinä sen kummemmin kiinnittämättä huomiota sukupuoleen, olen joutunut nyt pohtimaan naisen asemaa.

Suorastaan järkytyin, kun sain kuulla erään miespuolisen henkilön tekemän analyysin meikäläisestä.

Avuton nainen.

Siis korostan, että jokainen saa olla ihan mitä mieltä huvittaa, mutta tosiasioihin olisi syytä myös perehtyä.






Oman mielenrauhani vuoksi minun oli selvitettävä, mihin hän oikein minua vertasi. Sain kuulla, että nainen nyt on aina avuton. Hän on siis kasvanut tällaiseen malliin, jossa nainen ei ole mitään.




Ja minä olen vielä sairas nainen, joten se yksistään jo tekee minusta avuttoman.

Justiinsa juu.

Olenkin pohtinut omaa kasvumalliani. Tekeekö kasvatus meistä tosiaan niiden ajatusten orjia, vai onko meillä itsellämme vaikutusmahdollisuutta siihen, miten me sukupuoliroolit ajattelemme?

Minulla on aina ollut roolimalleja elämässäni. Vahvoja naisia. Kuvaisin heitä mieluiten sanalla vahva. 

Kummitätini on ollut aina, jo pienestä pitäen minulle roolimalli. Olen ihaillut häntä aina. Hän on kaunis, osaava, tehokas, aikaansaava ja välittävä yksilö. 




Molemmat mummoni ovat olleet yrittäjiä. He ovat olleet niin sanottuja suvun matriarkkoja, niitä joiden sanaa kuunnellaan. 




Eräs täti, joka ei minulle mitään biologista sukua ollut, hän hiljaisella vankkumattomalla henkisellä vahvuudellaan opetti oman osansa, miten elämässä kannattaa toimia.




Ja myös ainoa lapsuuden aikainen ystäväni. Vahva ja itsellinen nainen. Aikaansaava, osaava, yrittäjähenkinen ja lämmin persoona.




Sekä eräs parturi-kampaaja, joka vaikutti lapsuuteeni hyvin voimakkaasti. Hän oli yrittäjien ykkönen, upea nainen, joka sai aikaan paljon asioita. 

Ja kaikki nämä naiset ovat, ja ovat olleet, myös äitejä sekä vaimoja tai puolisoita.

He ovat tehneet ja osa tekee edelleen paljon työtä, niin oman perheen, ystävien ja myös suvun eteen. En ole koskaan ajatellut, että vahva nainen olisi jotenkin ilkeä. 




En kyllä ole ennen tätä minua avuttomaksi tituleerannutta ihmistä kuullut sitäkään, että parisuhdetta tai perhettä olisi mahdotonta perustaa, jos nainen ei ainakin osaa tekeytyä avuttomaksi ja ohjailtavaksi.

Mahtaako sitten kyse olla siitä, että tässä tapauksessa miehinen itsetunto on kasvanut savijaloille?

Terveen itsetunnon omaava henkilö tuskin tarvitsee ketään ohjailtavakseen tai riippakiveksi. Silloin voi ajatus olla ennemminkin niin, että yhdessä tasavertaisina taaperretaan elämänmyrskyissä, ja jos aallot äityvät liian korkeiksi, seilataan niiden välissä. 







Harvoin itsekin kuulen myönteistä palautetta, mutta muutamia viikkoja sitten sain kuulla jotain niin kaunista, että häkellyin itsekin hetkiseksi. Eräs naapuritalon vanhempi emäntä, vahva nainen, tuli luokseni ja sanoi:




" Kyllä se tämä neiti on niin sisukas, että ilo on sitä katsoa. Hän on koko talven keppien kanssa käynyt kaupassa ja raahannut kauppatavarat, vaikka keli on ollut välillä ihan mahdoton ja tie erittäin liukas. Moni olisi luovuttanut, mutta ei tämä neiti."