torstai 16. toukokuuta 2019

Kehon kertomaako?












Tässä taannoin tapahtui vähän jopa hauska juttu.




Nimittäin, keskustelin ihan kasvotusten kahden todella mukavan ihmisen kanssa. En ollut tavannut heistä toista ollenkaan aikaisemmin ja toisen olin tavannut aiemmin vain kerran.






Toinen heistä näytti minulle erästä lappusta, jossa oli tekstiä, hänen omasta kädestään. Kohta hän veti sen pois, koska ajatteli, ettei minua kiinnosta.






Jouduin sanomaan ihan spontaanisti; anteeksi, saisinko lukea sen, sairastan sellaista hermosairautta, etten näe aina kunnolla.




Joo, tottakai, oli vastaus.






Tämä sai minut oivaltamaan sen, miksi ihmisten kanssa silmätysten tulee AINA kaikenlaisia väärinymmärryksiä.






Me reagoimme toisiimme aina jotenkin ja reaktio on välitön.

Reaktio puolestaan perustuu siihen, mitä OLETAMME.






Olen aina kokenut sen, että tulen jotenkin väärinymmäretyksi ja nyt tiedän miksi!




Yleensä olettamus minusta ja kehonkielestäni osoittautuu vääräksi.






Ymmärsin sen, että minulla on ilmeikkäät kasvot. Niiltä näkyy varmasti aivan kaikki.





Se kaikki, mikä niiltä näkyy, on kuitenkin pääasiassa reaktiota siihen, mitä kehossani tapahtuu. Sillä ei siis välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä toinen kertoo tai tekee.







Koko ajan kehossani tapahtuu jotain. Milloin kivistää ja kolottaa. Milloin hämärtää näkökentässä, ja milloin mitäkin.






Kipuni ja rajoitteeni tiedostavana henkilönä näin asian pitääkin olla. Se kertoo minulle kuinka minun tulee toimia






Kehonkieli ei siis välttämättä ole aivan pettämätön väline tehdä päätelmiä toisesta henkilöstä. 






Jos siis jää epäselväksi, mitä toinen oikein meinaa, kannattaa ihan rohkeasti kysyä.






Valitettavasti luotamme monesti täysin siihen omaan tunnetilaan, joka näistä reaktioista tehdyistä päätelmistä seuraa, ja silloin moni hyvä keskustelu voi jäädä keskustelematta. Voimme virheellisesti olettaa toisen ajattelevan pahaa meistä. Tai ihan jopa virheellisen oletuksen takia voi jäädä vaikka hyvä ihmissuhde rakentamatta. Tai toiseen ihmiseen tutustumatta, jne.






Ajatko sinä omassa arjessasi autopilotilla?


Oletko pysähtynyt pohtimaan omia (negatiivisia) reaktioitasi toiseen henkilöön?


Milloin olet neutraalisti kohdannut toisen viimeksi?














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti