Kivunhoitoa vai hoidettua kipua?

Kivunhoito.

Tiedätkö mitä se on?

Usein ajatellaan kivun olevan jotain ulkopuolista. Jotain pahaa. Jotain, mikä pitää saada pois. Se on asia, joka rajoittaa. Se on asia, joka estää.





Muutama särkylääke huiviin ja sillä se on selvä.



Ehkä näinkin.





Kroonistuneessa kivussa, jossa lääkehoito on tehotonta, ei tätä ajattelumallia voi soveltaa. Mielestäni sitä ei pitäisi soveltaa minkään kivun kanssa, ei edes lyhytaikaisen, mutta nämä ovat näkökantakysymyksiä, joihin on monta katsantokantaa.

Miksi kipua pitää hoitaa?

Usein kuulen tämän ällistyneen kysymyksen kovaa kipua kokevilta. Mokoma riesa, joka hankaloittaa elämää ja tekee olosta sanalla sanoen kurjan, ja sitä pitäisi vielä hoitaa.





Tarkoitushan tässä ei suinkaan ole se, että kipua hoidetaan niin, että se lisääntyy ja vähintäänkin voi hyvin. Ehei.





On kyse siitä, että ymmärretään, mitä kehossa tapahtuu. Miksi koskee. Aina ei syytä löydy kipuunkaan, mutta ajatus ei ole siinä, vaan siinä miten kipu ottaa kehon hallintaansa.






Usein omalla kohdallani CRPS- kivusta, olen kuullut kivun olevan kansankielellä korvien välissä. Tällä on kuitenkin ikävä kaiku, joka syyllistää henkilön, joka ei itse tajua, miten on syyllistynyt kipua tuottamaan.






Asia ei ole ihan noin yksioikoinen, vaikka siinä pieni totuuden hiven onkin. Kipu on aina todellista sitä kokevalle henkilölle. Sitä ei saa, eikä voi koskaan vähätellä. 





Asiaa voi ajatella vertauskuvallisesti pyörremyrskynä. Jostain se syntyy, ja jostain se saa voimaa, jolla se kasvaa ja voimistuu.






Olen yrittänyt pohtia, mikä olisi hyvä termi kuvaamaan kipuihmisen tilannetta.
En ole keksinyt siihen oikein mitään, millä ei saisi vastarintaa aikaiseksi. Kipu on tavallaan "talonvaltaaja". Se tulee, ja ottaa huomaamatta täyden komennon.





Tähän ihan jokainen kipupotilas väittää vastaan. Minua ei hallitse kukaan. Näin minäkin olen reagoinut joskus muinoin.





 Mutta realiteetti on kuitenkin se, että kun kipu on asettunut taloksi, se muuttaa kaiken. Se vääristää henkilön ajatusmaailman ja toimintamallit.





Aivot ikäänkuin peilaavat kaiken tiedon ja toiminnan tämän kivun luoman "filtterin" läpi. 





Kipu ruokkii pelkoa ja pelko voimistaa kipua. Negatiivinen kehä on valmis. Aivot on ikäänkuin huijattu ajattelemaan ettei osaa, voi, eikä kykene. Ja samaan aikaan järki sanoo, että kipu on niin voimakas, ettei tosiaan pysty, ei kykene, ei selviä, ei sitä ja ei tätä.





Kipu ikäänkuin ohjaa sinua kuin marionettinukkea. Se on vähän ikävä ilmaisu, mutta vartauskuvana kertoo sen, kuinka sitä on kivun johdateltavissa. Kipu määrää miten toimit ja mitä ajattelet.

Miten kipua sitten voi hoitaa?

Oikeastaan oikea termi pitäisi olla kehonhoito. Tai kehohyvinvoinnin lisääminen. Sillä, että kipua hoidetaan, se luo mielikuvan siitä, että kipua vaan heijataan ja paijataan ja lauletaan sille tuutulauluja sekä juotetaan sipulimaitoa.






Ei suinkaan.





Se, että kivun luomaan todellisuuteen päästään tekemään särö, ja saadaan henkilön itsensä ääni kuuluviin, tarvitaan mieletön määrä työtä. Se vaatii niin kysymysten esittämistä, tahdonvoimaa, oivaltamista, kuin konkreettista kehonhoitoa.





Se on ikäänkuin ratas, joka pyörii ja rattaaseen yritetään saada koukku aina sopivin välimatkoin. Yritäpä kokeilla ihan käytännössä. Tarkkuutta, keskittymistä, aikaa, hermoja yms. Näitä kaikkia tarvitaan. 






Mutta kun se yksi koukku on saatu paikalleen, on seuraavien koukkujen heitto ja paikalleen saaminen aina helpompaa. 





Kipu pitää kuitenkin saavutetusta asemastaan kynsin hampain kiinni. Se antaa samalla mitalla takaisin. Se ei luovuta.





Siksi suora hyökkäys sitä vastaan ei yleensä tuota tulosta.

Miten voi itseään hoitaa, jotta kipu hellittää otettaan?

Tämä asia täytyy ajatella kokonaisvaltaisesti. Täytyy lähteä purkamaan tilannetta yksi asia kerrallaan.

1. Pidä huolta riittävästä unesta ja levosta.

2. Pidä huolta riittävästä ja säännöllisestä syömisestä.

3. Pidä huolta hengittämisestä. Syvään hengityksiä, ei pintahengitystä.

4. Pidä mielesi rauhallisena. Opettele rentoutusmalli, joka poistaa pahimman pelon.

5. Pidä huolta, että teet jotain fyysistä harjoitetta / mielikuvaharjoitetta joka päivä.

6. Pidä huolta lihasjännitysten poistamisesta. Huomioi koko keho, myös heijasteet. 

Nämä ovat asioita, joiden pitää olla itsestäänselviä ihan jokaiselle kipupotilaalle. Kuitenkin ne ovat asioita, joihin kipu iskee kyntensä, ja henkilöstä tuntuu, ettei ole koskaan kuullutkaan moisista asioista.





Kun pidät huolta siitä, että joka päivä hoidat nämä asiat rutiininomaisesti, olet lähempänä kivun hallintaan saamista.





Mitä muita keinoja kivun hallintaan saamiseksi ja paranemisen edistämiseksi voi olla, ne voivat olla jokaisella erilaisia. Toista auttaa toinen, toista taas toinen. Pitää edetä sen mukaan, miltä tilanne näyttää, mihin keho antaa vasteen kivuttomuutena jne.






Itse suosin kaikkea yksinkertaista. Lämpöpatja on ainut isompi hankinta, jonka olen tehnyt itse. Hyödynnän lähinnä kaikkea kotoa löytyvää. Kivunhallintarutiineissa on mukana erilaisia lämpöhoitojuttuja, uimarengas ja jopa piirakkapulikka suorittamassa hierontarullan virkaa. Soveltaa siis voi. Keho antaa vasteen asiaan, aivan varmasti.

Tässä on kuitenkin yksi sudenkuoppa.

Osaatko tunnistaa kehosi vasteen?

Onko se kivun sanelema vaste?

Vai sinun oman kehosi rehellinen vaste, ilman "filtteriä"?

Kestävää kehonhallintaa ja kivun kuriin saamista,

Kiitos kesä!

'

Terveisiä....

..ilmojen puolesta, tämän kesän viimeiseltä päivävaellukselta.

Kyllä nyt meikäläisenkin myönnettävä, että syksy tulee kovaa vauhtia, ja sen mukaan on alettava vaatetustakin lisäämään.






Tänään aurinko paistoi heti aamusta, joten eikun menoksi. Lähdin matkaan ihan kesähepeneillä. Dankolle kyllä laitoin huovan rattaisiin, niin kovasti on viime päivinä tuullut, ja tuuli tänäänkin.





Muuten oli sopiva olo vielä kesävaatteilla, mutta järveltä tuullessa tuntui ihan viluiselta jo. Ja kotimatkalla vasten kovaa tuulta kävellessä tuntui paleltavan, vähän.






Hyvin on iho tottunut kesän aikana kaikenlaisiin ilmoihin. Niin tuuleen, sateeseen, paisteeseen kuin itikoiden pistoihinkin.





Tottakai crps-sinistymistä ja turvotusta on vieläkin ilmassa, mutta kipukynnystä ne eivät enää ylitä. Itse en oikeastaan enää noteraa, jos muistutan smurffia, mutta olen muutaman kauhistuneen kommentin kuullut tuolla turuilla taapertaessa.






Kahdet varvassandaalit ja yhdet sandaalit on kävelty puhki tänä kesänä. Ihan parhaat kengät. Kävellessä tuleva turvotus ei haittaa, ei hierrä, ei purista. Me like.





Nyt päivävaelluksella olikin vuorossa niin sanottu mäkivaellus. Nousuja ja laskuja oli enemmän kuin tasaista maastoa. Oli ilo huomata, että jyrkätkin alamäet menivät hallitusti ja ilman sen kummempaa huomioimista. Otevoima on kehittynyt kesän aikana, samoin käsivoimat. 





Yllätyksekseni en hengästynyt enää niin paljoa kuin aikaisemmin, eikä lepotaukoja tarvinnut pitää ollenkaan. Olimme vaelluksella, vaikka edellisenä päivänä olimme olleet arkiliikunnan puitteissa juoksuspurtteja harjoittelemassa mäkimaastossa. Siitä huolimatta väsymys ei painanut, ja askel kulki rivakasti ja myös kevyesti.

Kiitos kesä. Kiitos aurinko. 

Edellisen kerran kehityksestäni täällä

Lisää kuvia Dankon blogissa..

Luottamus

Oletko koskaan pohtinut mitä luottaminen toisiin ihmisiin konkreettisesti tarkoittaa?

Minä olen pohtinut sitä viime vuosien aikana useasti. 

Luottamus johonkin on tunne, ja perustuu kokemusperäiseen tietoon. 

Ymmärtääkseni asian oikein, kokemusperäinen tieto kehittyy vasta ajan myötä.

Voiko siis keneenkään luottaa lyhyen tuntemisen jälkeen?

Me olemme kaikki yksilöitä ja reagoimme tähänkin asiaan oman kokemuspohjamme mukaan. Myös vallitsevat lähtökohtamme vaikuttavat asiaan. 

Mistä luottamus syntyy?

Voiko tunteeseen luottaa?

Onko tunne asia, joka pysyy vakaana?

Mutta entäs me itse, jokainen yksilönä, voitko luottaa itseesi?

Me määrittelemme itsemme usein sen perusteella, mitä kuvittelemme olevamme, ja kaikkein tärkeintä, miten kuvittelemme käyttäytyvämme.






Kuitenkin vasta jokin suuri asia, yleensä jokin ikävä tilanne, paljastaa sen, kuinka me todella käyttäydymme. Mutta sitä ei voi oikeastaan tietää ennen kuin sen asian elää läpi.






Itse olen elänyt koko elämäni tuntematta luottamusta. Olen halunnut luottaa ja olen luottanut, lopputuloksena olen pettynyt, välillä pahastikin.

Miten voi toimia niin, että luottamus on mahdollista syntyä?

Olen pohtinut tässä asiassa sellaisia henkilöitä, jotka toimivat ammattinsa puolesta niin vaarallisessa tai mahdollisesti vahingoittavassa työssä tai työympäristössä, jotta luottaminen työpariin on ainoa mahdollisuus selvitä, ja selvittää työ niin kuin se on tarkoitus tehdä.






Silloin arvomaailman täytyy olla täysin identtinen. Toimintatavat erilaisissa stressaavissa tilanteissa täytyy olla myös identtiset. Puhutaan selustan suojaamisesta. Täytyy todella olla kokemuspohjainen tieto siitä, että toinen todella toimii niin, tilanteesta riippumatta. Ajatusmallin oikeudenmukaisuudesta tulee olla identtinen. Sekä yhteiset pelisäännöt, joita molemmat osapuolet varmuudella noudattavat.






Näin asioiden tulisi minun mielestäni olla myös kaikkien muidenkin kesken, jos luottamusta pyritään yksilöiden välille muodostamaan. Muskettisoturien periaate, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. 






Kun kuulen termin, pitää luottaa. Tai vastaavasti, luota minuun. Niskakarvani nousevat välittömästi pystyyn, ja sanojen vaikutus on päinvastainen.

Onko luottamus tärkeä osa elämää?

Voiko yksilöiden kanssa jakaa elämää, jos ei ole luottamusta?

Koetko tärkeäksi, että sinuun luotetaan?

Miten käytösmallisi todentavat sen, että olet luotettava?

Onko olemassa osa-alueita, joilla voi luottaa vain tiettyihin henkilöihin?

Tuoko luottamus tullessaan myös vastuuta?

Täytyykö yksilön olla vastuullinen, että luottamus voi syntyä?

Oikeudenmukaisuus on asia, josta osalla ihmisistä maailmanlaajuisesti on samanlainen käsitys. Kollektiivinen luottamuksen tunne on olemassa, että tällaiset yksilöt puuttuvat epäkohtiin ja toimivat silloin, kun jokin asia uhkaa oikeudenmukaisuuden periaatteita tai rikkoo niitä.






Minäkin muistan lapsuudestani sen, että menin 6-vuotiaana väliin, kun isäni kuristi äitiäni. Tai, kun aikuisikäisenä seisoin henkilön ja vastasyntyneen lapsen välissä, kun henkilö uhkasi vahingoittaa lasta.





Nämä ovat tilanteita, joissa ihminen toimii täysin vaistonvaraisesti. Siinä punnitaan se, mikä on oikeudenmukaisuuden funktio kyseisen yksilön omassa arvomaailmassa.






Oikeudenmukaisuus käsitteenä vaihtelee eri yksilöiden välillä sekä eri lähtökohtien mukaan.





Kun isäni kuristi minua, äitini ei puuttunut asiaan. Hänestä olin ansainnut sen. 






Arvomaailmamme eivät siis kohdanneet tässä asiassa. Häntä ohjasi tunne ja minua periaate.





Tästä johtuen, emme voi koskaan tietää kuinka toimimme poikkeustilanteissa. Ohjaako meitä tunne vai järki.






Joskus myös tunne voi olla ensimmäinen reaktio periaatteellisen luottamuksen menetyksessä.





Minäkin tunsin valtavaa petetyksi tulemisen tunnetta, raivoa, jopa vihaa ja melkoista katkeruutta, kun lääkäri vahvisti minulle sen, minkä olin aavistellut jo kauan. Jos en ole mutaatio, niin minut kasvattaneet ihmiset eivät voi biologisesti olla vanhempiani.






Vaikka tunteet olivat ensireaktio, toimintamalli ratkaisee sen, kuinka asian kanssa toimii. 

Mitkä ovat faktat?

Mitä niille voi tehdä?

Omaa käytöstä analysoivia ajatuksia,

Päätös = seuraus

Kun teemme päätöksiä, usein joudumme pohtimaan myös seurauksia.

Todistimme eilen sellaista päätöstä, jota ei ehkä ollut aivan loppuun saakka pohdittu. Tai jos olikin, niin oliko seuraamukset ja välittömät sekä välilliset vaikutukset ajateltu, ja pohdittu kuinka ne korjataan tai ainakin jollain tapaa pyritään hyvittämään.






Meidän pihastamme kaadettiin puu. Puu oli vanha, mutta hyvässä kunnossa. Todennäköisesti se kaadettiin parkkipaikkojen tieltä.






Tuntui, että sydämeni revitään kehostani irti, kun näin mitä tuolle upealle luontokappaleelle tehdään. 





Tänään kuulin kuitenkin henkilöltä, joka oli tilanteeseen ottanut osaa, että puussa asunut orava oli edelleen puussa, kun sitä operoitiin. Onneksi tämä henkilö sattui paikalle ja orava pääsi pakenemaan paikalta.






Sydämeni kuitenkin särähti pirstaleiksi, kun näin, että puussa ollut linnunpesä oli hajotettuna maassa.






Puut ovat tämän maailman keuhkot. Oravat ja linnut ovat puolustuskyvyttömiä ihmisen tekemiä tällaisia päätöksiä kohtaan.






Toivon hartaasti, että luontokappaleet sopeutuvat ja löytävät nyt ruokaa ja uuden kodin. Talvi on tulossa ja ruoka tämän seudun oravilla muutenkin vähäistä. Aika ei ole heidän puolellaan, mutta toivon heidän selviytymistaitojensa ohjaavan heitä, ja auttavan selviytymään tästä tragediasta.

Mitä meille ihmisille tapahtuu, jos me menetämme havitellun hyödyn vuoksi kyvyn ymmärtää ja ajatella?

Tai mitä meille tapahtuu, jos lakkaamme välittämästä tekemiemme päätösten seurauksista?

Kertooko se meistä ihmisinä jotain, miten kohtelemme eläimiä / luontokappaleita?

Onko se asia, joka määrittää meidät millaisia ihmisiä olemme?

Ymmärrän sen, että ihminen menee ihmisen mielessä hyödyn tavoittelussa kaiken muun edelle, mutta onko se oikein ja onko se vastuullista, sitä voi jokainen omista lähtökohdistaan pohtia.






Se, jos me tuhoamme pysyvästi jotain, tilalle pitäisi pyrkiä edes rakentamaan jotain uutta. Tässä tapauksessa toivon hartaasti, että jollain ihmisellä on mahdollisuus istuttaa 4 puuta tämän kaadetun yksilön vuoksi.





Luonto on se, joka joutuu sopeutumaan ihmiseen ja muuttumaan ihmisen takia, jatkuvasti. Me otamme ja otamme. Mutta mitä annamme sille takaisin?





Tämä voi olla maailmassa vain yksi puu, yksi orava ja yksi lintu, mutta niin kuin ihmistenkin kohdalla, jokainen yksilö merkitsee jotain. Vai oletko kuullut esimerkiksi yhdestäkään ihmisestä, joka ei olisi vaikuttanut olemassaolollaan johonkin tai johonkin toiseen yksilöön?

Mikä saa meidät välittämään?

Miten opimme punnitsemaan päätöksiämme?

Hymy-haaste

Tänään koin jotain hyvin iloista. Se sai minut hymyilemään. 

Naapuri näki minut ja Dankon ulkoilemassa, ja tuli moikkaamaan meitä.

Keskustelu alkoi sillä, että hän sanoi, lämmin hymy kasvoillaan, meidän näyttävän kauniilta.






Hölmistyin, mutta älysin kiittää kuitenkin. 

Oli todella mukavaa kuulla ihan spontaani heitto, jolla on hyvin positiivinen kaiku.

En ole tottunut kohteliaisuuksiin. Ja kummastuksekseni olen saanut kuulla paljon negatiivisia kommentteja burgundin punaisesta hiuskuontalostani kuluvan kesän aikana.






Kommentit hiuksistani eivät ole saaneet vastakaikua minulta tai minussa, koska ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani oma itseni hiusvärin suhteen. Se tuntuu vaan niin luonnolliselta osalta minua.





Paranemisen myötä luonnokiharani ovat ottaneet vallan, ja sekin tuntuu hyvin luonnolliselta osalta minua. Suosin tätä helppohoitoista, mutta hiukan kuritonta peikkotyttö-mallia.






Sairauden myötä ulkonäkökin aina muuttuu. Minäkin näen peilistä vielä sairauden jälkiä, mutta toki myös huomaan niitä asioita jotka ovat muuttuneet parempaan suuntaan. 






Ulkonäköasiat ovat sellaisia, että jokainen meistä katsoo itseään ja muita omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan.






Olen aikaisemmin ennen tätä uutta ajattelutapaani ottanut hyvinkin raskaasti ilkeämieliset ulkonäkökommentit. Ne kuuluvat et-ole-hyväksytty-kategoriaan. 






Tärkeimmän oppini olen saanut sen asian suhteen ensimmäistä ammattiani opiskellessani. Opettajani sanoi meille valmistuville kosmetologeille: Kosmetologin tärkein tehtävä on nähdä jokaisessa ihmisessä jotain kaunista, koska jokaisessa ihmisessä on jotain kaunista. Se voi olla vaikka kulmakarvan kaari, mutta kosmetologin tehtävä on nähdä se, ja kertoa se asiakkaalleen.






Olen toteuttanut tätä ajattelutapaa. Mutta itseäni se ei tuntunut koskevan, oli hyvin vaikeaa löytää omasta ulkonäöstä mitään hyvää, mutta nyt ymmärrän, että olen ollut ravinnosta vajaa koko elämäni, joten tietenkin silläkin on ollut oma vaikutuksensa siihenkin asiaan.






Vaikka kehoni ei vielä ehkä vastaa sitä kuvaa, jonka toivoisin sen vielä jokin päivä saavuttavan, niin siltikin tunnen olevani ensimmäistä kertaa niin sanotusti omissa nahoissani. Olen löytänyt oman itseni. Kohdannut hänet. Tutustunut häneen. Ja alkanut elää, niin kuin itse näen oikeaksi.

Mikä tekee meistä kauniita?

Milloin viimeksi sanoit toiselle jotain kaunista hänestä tai hänen ulkoisesta olemuksestaan?

Milloin viimeksi sait hymyn toisen huulille, kun huomioit hänet ihmisenä, ja sanoit jotain kaunista?

Milloin viimeksi sait hymyn itsesi kasvoille, kun katsoit peiliin ja huomioit itsesi ihmisenä, ja sanoit jotain kaunista itse itsellesi?

Jos sitä ei ole tapahtunut ihan lähi menneisyydessä,

haastan meidät kaikki tekemään niin. Niin itsellemme, kuin kanssaihmisille. 

Oletko mukana talkoissa?

Terveisin,

Peikkotyttö-lookissaan viihtyvä

Helteinen kesäpäivä 11.8.2017

"Millainen kesä?"

Olen väistämättä kiinnittänyt huomiota ilmiöön, joka toistuu henkilöiden puheessa, joita olen kohdannut viime päivinä.

Keskustelu avautuu subjektiivisella tunnekokemuksella; on ollut huono kesä.

Subjektiivinen tunne on siitä hauska tai vastaavasti haasteellinen kumppani, että siihen ei toinen oikein voi väittää vastaan, koska se on kokevan osapuolen kokemus asiasta.







Kesän ollessa kyseessä odotuksiin hyvästä kesästä vaikuttavat monet eri tekijät. Odotetaan aurinkoa, hellettä jne. Kun sitten hellettä ei tule, hukkuu koko kesä huonommuuden tunteeseen.







Kesä on monelle ihmiselle spesiaalia aikaa, silloin kerätään voimia tulevaan talvikauteen. Ainakin noin teoriassa ajatellen.

Mitä sitten tapahtuu, jos tunteena on, että koko kesä on ollut huono?

Miten käy jaksamisen?

Voiko olla mahdollista, että subjektiivinen tunne estää meitä voimasta hyvin?

Miten negatiivinen subjektiinen tunnekokemus vaikuttaa tässä tapauksessa tulevaan syksyyn?

Ratkaisumalleja tähän ongelmaan on useita. Toinen ostaa itseruskettavaa ja toinen puolestaan varaa etelään loman. Voi olla, että subjektiiviseen tunteeseen on saatu ratkaisu ja näin sen vaikutus on poistunut.

Mutta entäs jos subjektiivisen tunteen aiheuttamaan tunnemyrskyyn ei osaa hakea ratkaisumallia, vaan se näyttäytyy todellisuutena?

Osa on niitäkin, jotka eivät tee mitään subjektiivisesti huonolle kesälleen, vaan tunnemuisto jää päälle. Siitä puhutaan jatkuvasti, kun sen koetaan olevan pettymys, joka seuraa mukana pitkään. Muistellaan sitä kamalan huonoa kesää silloin vuonna -56. Se on edelleen juuri se kesä, joka jätti pysyvät arvet sieluun.








Tunteet tarttuvat. Se on fakta. Näin olen lukenut. 







Tosin olen vakaasti sitä mieltä, että negatiivisesti sävytetyt tunteet tarttuvat herkemmin kuin positiiviset. Näin ollen neutraaleilla tuntemuksilla ei ole mitään mahdollisuuksia.

Ei ihan niinkään. Tämä on siitä hieno asia, että sillä on kääntöpuoli. Subjektiiviseen tunteeseen voimme vaikuttaa.

Säähän emme voi vaikuttaa, mutta voimme vaikuttaa siihen, kuinka siihen suhtaudumme. 

Keksimmekö jotain muuta muisteltavaa kuin vesisateen?

Millainen on oma luontainen käytösmallisi?

Mitä ajattelet ensimmäiseksi, (ratkaisukeskeinen ajattelu, vai tunnepohjainen ajattelu)?

Miten aloitat puheen tuttavan kanssa?

Jos reagoit asioihin pelkästään subjektiivisella tunteella, miten se vaikuttaa elämääsi?

Voiko asiaa muuttaa?

Millainen on sinun "kesäsi"?

Miten autat?

Kuinka auttaa avun tarpeessa olevaa?

Tämä luonnollisesti riippuu lähtökohdista. 

Oleellisempi kysymys lienee,

Miten auttaa avun tarpeesa olevaa yksilöä?

Tuntuu, että olen paasannut sairaiden yksilöiden kohdalla niin terveille kuin sairaille siitä, miten toimintamallit on opeteltava uudelleen.






Vastassa on tähän saakka poikkeuksetta ollut tiiliseinä.

Miksi lapsi opetetaan kävelemään?

Onko se luonnollinen toimintamalli, johon pyritään?

Miksi lapsi opetetaan itse syömään?

Onko sekin luonnollinen toimintamalli?

Miksi lapsi opetetaan solmimaan kengännauhat itse tai kuorimaan perunat?

Ovatko ne taitoja, joita ajattelemme hänen elämässä tarvitsevan?

Miksi sitten aikuisen kohdalla sairauden sattuessa unohdamme täysin nämä luontaiset toimintamallit ja teemme asiat hänen puolestaan?







Kun autat toista henkilöä, avun antaminen EI koskaan saisi lähteä auttajan tarpeista / lähtökohdista.






Jos autat sairasta tai kivusta kärsivää henkilöä, pohdi AINA joka kerta, onko oma toimintasi vastuullista käytöstä tätä sairasta yksilöä kohtaan. Hyvääkään tarkoittava käytös ei aina ole vastuullista.






Jos yksilöltä viedään halu tehdä asioita itse, eikä siihen kannusteta (huom, ei pakoteta tai syyllistetä), niin pahimmassa tapauksessa yrittämisen halun puute voi johtaa elämänhalun menetykseen.







Apuvälineet ovat nimensä veroisesti tarkoitettu avuksi. Siis tarkoituksena on, että toiminta ei lakkaa, se tehdään vain kuormitusta helpottaen.






Jos toinen ei voi kävellä, miten hän oppii sen toimintamallin uudestaan, jos hän ei sitä harjoita ja toinen "kävelee" hänen puolestaan?

Miten sitten voit auttaa?

Jos kysymys on toimintamallien opettelusta, mallinna. 

Harjoitelkaa yhdessä. Näytä kuinka kävellään. 

Kannusta nätisti. 

Luokaa yhteisiä tavoitteita, joihin sekä auttaja että autettava osallistuvat. 

Kuka viereesi jää

Mitä on ystävyys?

Olen viime aikoina loukannut muutamia henkilöitä sillä, etten ole luokitellut vallitsevaa suhdettamme ystävyydeksi.






Kyse ei ole suinkaan siitä, ettenkö välittäisi näiden yksilöiden seurasta tai ettenkö haluaisi kuulla heidän elämässään vaikuttavista olosuhteista. Päinvastoin.






Kyse on siitä, miten minä henkilönä luokittelen ystävyyden. 






Kuten laulussa sanotaan, ajat ankeimmat selvittävät sen, kuka vierelle jää, ja siinä vielä pysyy.

No, mitä ystävyydeltä sitten voi vaatia?

Kun olosuhteet elämässä muuttuvat, voiko ystävyydeksi luokiteltua suhdetta olla vielä olemassa?






Kun yksilön olosuhteet muuttuvat vaativiksi, silloin tarvitaan apua. Me yleisesti oletamme, että niin sanottu turvaverkkomme, joka koostuu läheisiksi luokitelluista henkilöistä, kestää ja kantaa meitä.






Avun tarpeessa oleminen tai jopa sen vaatiminen tarkoittavat lisääntynyttä vastuuta ympärillä vaikuttaville yksilöille.






Yleisin syy siihen, miksi ihmissuhteet katkeavat ikävien olosuhteiden vallatessa sijaa henkilön elämästä, on se, että vierellä vaikuttanut yksilö ei kestä tätä lisääntynyttä vastuuta. Siitä on tullut rasite ja riippakivi. Suhde vaatii enemmän kuin se antaa.







Tasapainosuhde on jokatapauksessa muuttunut ja muuttanut suhdetta. Se ei ole enää se sama suhde, joka se oli ennen olosuhteiden muuttumista. Eihän se voisikaan olla, eikä voi olla. Kuten olen jo jossain aiemmin todennut, olosuhteet muuttavat väkisin yksilön suhtautumista asioihin, se aiheuttaa väistämättä jonkinlaista liikehdintää myös yksilön kehityksen suhteen.







Jokaisen täytyy tällaisessa tilanteessa kysyä itseltään, haluanko luoda uuden suhteen pohjan näiden uusien olosuhteiden mukaan kyseiseen henkilöön?

Siinä punnitaan se, halutaanko jäädä vai lähteä.

Henkilökohtaisesti minulle ystävyys on iso juttu. Se on jotain sellaista, jota en ihan osaa vielä määritellä. Rajat sen suhteen eivät minulle itselleni ole vielä selkiytyneet.






Itse koen olevani hyvinkin iso rasite kanssaihmisille. En mielelläni koskaan puhu omista asioistani. Jos puhun, niin tilanteita käydään aina kehityskaaren kautta läpi.





Sen vuoksi yleisin vastaukseni on ihmisille, lue blogista, siellä ovat kaikki kuulumiset.

Miksi näin?

1. Blogista jokainen voi lukea halutessaan ne asiat, jotka pystyy sillä haavaa käsittelemään. Lisäksi sen voi tehdä silloin, kun oma ajankohta on asialle sopiva.





2. Negatiivisten asioiden kertaus uudestaan ja uudestaan ei tee minulle kuntoutujana hyvää. Sen, mitä olen blogiin kirjoittanut, on käsiteltyä aineistoa, ja todennäköisesti olen jo seuraavan tavoitteen kimpussa. Jos jatkuvasti palataan noihin negatiivisesti sävytettyihin asioihin, niin se tekee melkoista hallaa tavoitteiden saavuttamiselle.

Tästä päästäänkin sitten kysymysten esittämiseen.

Olosuhteiltaan vaikeassa tilanteessa olevalle henkilölle on syytä pohtia tarkkaan, mitä häneltä haluaa kysyä. Lähinnä kysymyksen asettelua.






Tavallinen mitä kuuluu-kysymys voi aiheuttaa kysyjälle sellaisen infomäärän, jota hän ei pysty suodattamaan. 






Eli, jos haluat olla tekemisissä ja väleissä henkilön kanssa, jolla on vaikeaa, joudut muuttamaan myös omaa suhtautumistasi sekä toimintatapojasi ja ajatusmallejasi.

Voiko sitten enää kenenkään kanssa tulla toimeen, jos kukaan ei ole valmis olosuhteiden muutoksen lisäämää vastuuta kantamaan?

En tiedä. Toivoisin, että voi. Sen olen huomioinut, oletukset minun ja tilanteeni suhteen aiheuttavat ennakkoluuloja ja ne puolestaan luovat pelkoa ja epävarmuutta.






Oikeastaan paras tapa selvittää asioita on olla rehellinen, sekä itselleen, että sille toiselle. Jos tilanne tuntuu ylivoimaiselta tai pelottavalta, on hyvä puhua se ääneen ja purkaa tilanne yhdessä. 






Voihan se olla, että vaikeassa tilanteessa elävä yksilö ei halua vastuuttaa ketään muuta tilanteellaan, vaan kantaa omasta kehityksestään vastuun ja hoitaa omaa tilannettaan sen vaatimilla tavoilla, jos kestävä kehitys on päämääränä.