Olen viime aikoina lukenut paljon erilaisia mielipidekirjoituksia niin ystävyydestä, erilaisuudesta, ennakkoluuloista kuin yksinäisyydestäkin.
Erään kirjoittajan ajatus jäi sitkeästi pyörimään ajatuskehälleni, joten oli syytä tarkastella sitä vähän tarkemmin.
Ajatus oli, että ihmisen, johon tutustuu on oltava riskin arvoinen. Riskin, että suhde katkeaa ja se aiheuttaa surua.
Oletko sinä riskin arvoinen?
Olenko minä riskin arvoinen?
Mistä tämän voi tietää?
Jaa-a. Hyviä kysymyksiä.
Äkkiä ajatellen, voisi ajatella, että arvot määrittävät sen, onko henkilö riskin ottamisen arvoinen. On rehellisen tuntuinen, reipas, hymyilevä, ulkoinen olemus miellyttää ja henkilön lähellä ei tule tunnetta, että karkuun ja nopeasti.
Mitä nämä asiat kuitenkaan kenestäkään mitään takaavat?
Eivät yhtään mitään.
Takaako ylipäänsä mikään meistä ihmisinä mitään?
Eipä taida taata.
Ylipäänsä, kun puhutaan riskistä, silloin siihen sisältyy jo oletuksena tietty epävarmuus, joten miten sille määritelmälle voi vaatia takuita?
Jos ajatellaan suhdetta ihan ihmisenä tutustumista toiseen ihmiseen, ilman tarve-perustaista suhdetta, niin näkisin, että tämä riskin ottaminen on ennemminkin halu valita. Halu valita riskin ottaminen.
Ja, jotta haluaa ottaa riskin ja tutustua toiseen henkilöön riipuu ihan jokaisesta yksilöstä itsestään. Siihen vaikuttavat aina sillä hetkellä vallitsevat olosuhteet.
Tähän voivat vaikuttaa myös meidän jokaisen yksilön elämässä vaikuttavat roolit.
Voiko roolin vangiksi jäädä?
Voiko ihmistä nähdä ihmisenä roolin takaa?
Omalla kohdallani koen tämän hyvin hankalana asiana. Lähelleni pyrkivät henkilöt usein kokevat, että minulle voi puhua vain vaikeista asioista. Tai toisin muotoiltuna, minulle kuuluu puhua vain vaikeista asioista.
Olen siis ikäänkuin roolini vanki, jos tämä vastapuoli odottaa minun olevan pelkästään vain valmentaja-Odessa.
Asetelma muuttuu toki heti, jos hän ajattelee minun olevan minä, eli Odessa.
Roolini valmentajana on luonnollisesti hyvin paljon rajatumpi, mitä olen ihmisenä. Työaikana tässä ei ole mitään ongelmaa. Vapaa-ajalla se kuitenkin aiheuttaa minulle stressiä.
On epäreilua odottaa, että rentoutumiseen ja elämiseen tarkoitetulla vapaa-ajalla olisi koko ajan asennoitunut valmennusmoodiin. Se on henkinen tila, jossa vaikeita asioita voi vastaanottaa ja niitä voi neutraalisti käsitellä.
Tällaiset tilanteet toki osoittavat sen, että tällaisille henkilöille en ole ihmisenä olemassa, olen vain se tyyppi, joka kyllä kestää ja jonka pitää kestää milloin kenenkin tunnekuorma tai vaikeaksi koetut asiat.
Nämä tilanteet saavat minut tuntemaan kummallisesti yksinäisyyttä. Tai olisiko erillisyyden tunne oikeampi termi.
Voisin kuvitella, että jokainen, jota ei nähdä oikeissa olosuhteissa niiden vaatimissa rooleissa, tai vastaavasti ihan omana itsenään, saa aikaan jotain negatiiviseksi luokiteltavia tunteita tai tunnetiloja.
Kuitenkin tässä omassa vapaa-ajassani on se toinenkin puoli. En voi kääntää huomiotani pois, jos henkilö on luokseni huolineen hakeutunut, vaikkakin vapaa-ajallani. Se olisi minulta hyvin epäeettistä.
Ja samalla ei voi koskaan tietää, millaisen inspiraation tällaisesta tilanteesta voi saada. Samoin aina voi oppia jotain. Jokainen meistä voi oppia ja opettaa toisillemme ihmisinä jotain.
Lopputuloksena aina vallitseva tilanne ratkaisee miten tilanteen hoidan.
Riippuuko halu tutustua toiseen henkilöön vallitsevista rooleista tai onko niillä merkitystä?
Koska ironeisesti tälläkin on kääntöpuoli. Ja vielä ihan samasta syystä. Olen kokenut sen, tämä toimii myös niin, että minuun tutustuva kokee, ettei kanssani voi puhua kuin vakavaista asioista juurikin ammattini takia. (Tämä koskee siis vapaa-aikaa).
Jokin käänteinen ajatusmalli siitä, että ei tuollaista työtä tekevä voi olla kiinnostunut muista kuin vaikeista asioista ja vaikeista asioista kanssani kuuluu puhua.
Toki valmennus on osa myös minuuttani ja osa luonnettani sekä elämänkatsomustani, tapani kokea, elää ja hengittää tätä vallitsevaa maailmaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minuuteni koostuisi vain näistä.asioista, siihen kuuluu paljon mutakin, ihan kuin jokaikisellä ihmisellä.
Tarvitaan siis melkoisesti rohkeutta ottaa selvää, millainen tyyppi sitä vastaan käveli. Se onnistuu vain, jos maltamme olla ennakkoluulottomia ja maltamme olla olettamatta asioita.
Suurin helmasynti, johon voi langeta, on se, että alkaa luoda päässään tarinaa henkilöstä vajavaisten faktojen pohjalta ja luo niiden perusteella mielipiteensä henkilöstä. Tämä vääristää asioita, sillä päätelmät on silloin tehty vain itsesi lähtökohdista. Silloin meillä on mahdollisuus oppia paljon itsestämme, jos huomaa tätä toimintamallia toteuttavansa.
Jos kuitenkin malttaa kuunnella ja havannoida ja antaa ihmisen itse kertoa, silloin voimme oppia tuntemaan ihmisen minuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti