Vastuun paikka

Tämän kiusaamis asian selvittäminen on menneellä viikolla edennyt. Syyllinen /syylliset ovat selvillä.






Tilanne kuitenkin eskaloitui. Ymmärsin näin käyvän, mutta uskoin loppuun saakka, että halu ja tarve tehdä oikein voittavat ihmisissä.






Ei käynyt näin. Ehkä lapsellista ja sokeaa uskoa minulta. Uskon kuitenkin vahvasti siihen edelleen, että totuus ja oikeus voittavat ennen pitkää.






Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus. En vain tiedä mitä sillä suojellaan. Sitä, että ollaan syyllisiä ja yritetään kääntää huomio pois omista pahoista teoista, vai suojellaanko sillä jotain muuta valheella elämäänsä hankittua, mene ja tiedä.






Itse asiassa minua ei se edes kiinnosta. Minua kiinnostavat seuraukset, kun tällainen toimintatapa valitaan.






Valheella on aina lyhyet jäljet. Ja, jos henkilö(t) haluavat pysyä tällä valheen tiellä, tulee aika jolloin valheita on paikattava uusilla valheilla. Kierre ei katkea koskaan. Ennen pitkää tullaan umpisolmuun, koska jossain vaiheessa alkaa totuus paljastua, ellei puhuta patologisesta valehtelemisesta.







Ja tästä päästään niihin seurauksiin, joita jokaisella teolla on. 

Kuulin sellaisen vanhan viisauden. Syyllinen pakenee, vaikka kukaan ei häntä jahtaisi.

Jos yksilöllä on vähääkään omaatuntoa, se alkaa kolkuttaa jossain vaiheessa elämää.
Mutta ainahan voi itselleen myös selittää asioita parhain päin ja oikeuttaa toimensa. Valitettavasti.
Tällöin on kuitenkin itse valinnut valheen elämänsä pohjaksi.







Olen joutunut paljon tämän tapauksen yhteydessä pohtimaan mitä tavoittelen milläkin toimillani ja mitä haluan niillä saavuttaa. Näin ollen olen joutunut paljon pohtimaan myös sitä, mitä seurauksia minun teoillani on. Koska niitä väistämättä on.

Toinen viisaus, jonka kuulin, oli: Millaista armoa sinä osoitat?

Valitettavasti armo usein tulkitaan hyväksynnäksi. Mikä ei ole oikein. Eri uskontokuntien edustajat varmasti osaisivat selittää kuka mitenkin tämän asian.






Omaa näkemystäni olen joutunut tähän asiaan pohtimaan. 






Kun en ole järinkään uskonnollista sorttia, niin mielestäni asian pointti on se, että jokaisessa ihmisessä on jotain inhimillistä ja hyvää. Se tarkoittaa vastuunkantoa. 






Eli ihan yksinkertaistettuna armo tarkoittaa minulle sitä, että toiselle annetaan mahdollisuus toimia oikein ja kohdata se mitä on tullut tehtyä ja kantaa siitä vastuu. Silloin kun ihminen saa mahdollisuuden ymmärtää, mitä on tullut tehtyä ja mihin se on vaikuttanut, silloin hän ihmisenä saa mahdollisuuden kasvuun.






Aina tähän eivät kovat otteet tehoa. Ihminen on siitä monimutkainen olento, että sillä on tapana uhriutua tällaisen kovan rangaistuksen edessä, vaikka se olisi ansaittu. Osalle meistä on aivan mahdottoman vaikeaa myöntää toimineensä väärin tai tehneensä virheen. Silloin voi ns pehmeän teknologian keinot olla paikallaan, ja niistä voi oppia ja oivaltaa omista teoistaan enemmän, kuin uskoisi. Se voi olla myös ainoa keino välttää valheen kierre.







Siitä päästäänkin niihin omiin tekoihini ja reagointiin tähän heidän puoleltaan tulleeseen hyökkäykseen. 






Voisin ihan sumeilematta viedä asiani eteenpäin välittämättä pätkääkään siitä, mihin se vaikuttaa ja mitä seuraamuksia sillä on. Siihen minulla olisi oikeus.

Kuitenkin ajatus, joka päässäni pyörii tämän toimintamallin kohdalla on väistämättä tämä: Voittaisin taistelun, mutta häviäisin sodan.

Nokittelulla ja vastakkainasettelulla ei saavuteta sitä, mitä tällä haluan saavuttaa. Jos ihmisen ajaa nurkkaan tai nitistää ihan kokonaan, jää hänelle näkemykseni mukaan 2 vaihtoehtoa. Hyökätä tai hypätä.






Tässä on aina riskinä se, että voidaan menettää ihmishenkiä, kun vastakkainasettelu on tällainen.






Ymmärrän sen tottakai, että en voi olla vastuussa kenenkään ratkaisuista oman itsensä suhteen. Ne asiat jokainen päättää itse, mutta tässä kohtaa näkisin, että kenen tahansa elämän päättymisellä tai päättämisellä ei VASTUUTA kanneta. Eikä ole enää  mahdollisuutta ihmisenä kasvuun.






Reunalla kuuluukin pelottaa. Vastuukin on pelottava asia. Pelko hälvenee ainoastaan sillä, että sitä kääntyy katsomaan suoraan silmiin ja kohtaa sen. Silloin ihminen yleensä haluaa tehdä asiat niin kuin oikein on ja kantaa vastuunsa. Sekä myös hyvittää tekonsa, jos se on mahdollista. Silloin saa itselleen myös vapauden. Ei tarvitse pelätä enää kenenkään jahtaavan.






Omalla kohdallani olen tullut omaatuntoani kuunnellen siihen tulokseen, että minun täytyy tehdä sellaisia ratkaisuja, joiden kanssa voin elää. Osaan ajatella mahdollisia skenaarioita, mitä voi mistäkin seurata, toki aina voi tapahtua mitä vain. Kuitenkin useimpien mahdollisten seuraamusten kanssa minun on voitava olla rauhallisin mielin. Silloin olen toiminut mielestäni oikein kaikkien osapuolten suhteen, en pelkästään itseni suhteen. Ja vain tällainen toimintamalli luo mielestäni kestävää kehitystä.