Olen huolestuneena ja rehellisesti sanottuna hieman järkyttyneenä seurannut viime päivien uutisointia ja kirjoituksia masennuksesta ja sen hoitomenetelmistä päihteiden avulla.
Miksi masennus on meillä kansantauti?
Sairaustaipaleeni alkuaikoina minuakin vaivasi jonkinlainen blue-olotila. Kuntoutuksessa meillä teetettiin testi, josta sain tulokseksi lievästi masentunut.
Olin aivan järkyttynyt ja peloissani. En ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa.
Puhuin tästä lääkärille ja olin huolissani. Halusin saada siihen selkoa, ja jonkun kertomaan minulle mitä pitää tehdä, jotta se palautuu normaaliksi.
Ikäväkseni joudun nyt kertomaan, että kyseinen lääkäri kirjaimellisesti käänsi minulle selkänsä. Hän kääntyi selin minuun tuolissaan ja toivotteli hyvää jatkoa.
Täytyy sanoa, että muutaman kerran olen lääkäritapaamisen jälkeen itkenyt kunnolla, tämä oli yksi niistä kerroista.
Tässä kohtaa voin kuitenkin onnekseni määritellä sen, että olen koko ikäni tottunut hylkäämiseen silloin, kun eniten tarvitsisin joltain neuvoja tai apua.
Tämä ei siis ollut uutta. Minulla oli toimintatapa valmiina. Selvitän siis ongelmani itse.
Tajusin niihin aikoihin, että tämä blue-olotila johtuu siitä, että olin alkanut tehdä surutyötä menetetyn terveyteni tähden.
Dankon kanssa kävelimme pitkin maita ja mantuja ja silloin löysin valokuvaamisen. En tiennyt osaanko kuvata, mutta pian ymmärsin sen olevan minulle tapa havannoida asioita, huomata kaikkea kaunista ja luoda jotain. Se myös ruokkii luovuuttani ja itseni ilmaisemista.
Valokuvaaminen toi eräänlaisen toivon tulevasta. Asia, jossa olen hyvä, josta pidän ja voin kehittyä.
Dankon, luonnon, valokuvaamisen ja blogien maailma olivat minulle se juttu, jonka avulla pystyin jäsentämään asiat oikeille raiteille.
Tunteissa rypemisen sijaan, aloin tehdä asioita. Kohtasin sen, mitä koen ja rupesin kehittämään keinoja, jolla sen kanssa voi elää / sitä saada paremmaksi.
Masennus on mielestäni vähän samantapainen asia kuin CRPS. Se vaikuttaa aivoissa ja vie ikäänkuin väärälle raiteille, siltä normaalilta väylältä. Se pullonkorkki, joka ei mene jengoilleen.
Minusta se oli hyvin pelottava paikka. Se on tila, jossa yksilö on näköalaton ja toimintakyky heikkenee.
Jos siis aivoille ei opeta uutta toimintamallia, se jää tälle raiteelle. Tietenkin tunteet on käsiteltävä. Mielestäni tunteiden käsittely ei onnistu muuten kuin kohtaamalla faktat ja tarkastelemalla tunteita näitä faktoja vasten. Ovatko ne sopusoinnussa, tai ovatko ne yhtä näiden faktojen kanssa?
Masennuksen hoito ei ole mitään lastenleikkiä eikä helppoa hommaa, siksi masentuneisuuteen ei pitäisi ketään kannustaa.
Olen tavannut muutamia pahaa masennusta sairastavia, mutta kuitenkin toimitakykyisiä yksilöitä. Vierestä katsoen on pelottavaa se, että tunne on ottanut valtaansa koko yksilön ajatusmaailman. Kaikki koetaan ja ajatellaan sen yhden tunteen kautta ja läpi, eikä järjellisillä selityksillä ole vastepohjaa, kun tunne on hallitsevassa asemassa.
Jokaisesta meistä kuitenkin itsestämme riippuu se, haluammeko parantua / tulla parempaan kuntoon tai apua siihen.
Voisin verrata tätä tunneasiaa siihen, että jos ihminen rakastuu, hän on hurmiossa ja onnensa kukkuloilla. Hän näkee kaiken niiden ruusunpunaisten silmälasien läpi. Pari alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja sitoutuvat elämään yhdessä.
Tässä kohtaa, vaikka tunne on vahva ja se on sitova, järki ilmestyy mukaan kuvioihin. Huolehditaan talousasioista monesti jopa avioehdon myötä sekä yleensä hoidetaan myös perheenlisäyskuvio sille mallille, joka on parille sopiva. Vaikka tunne hallitsee ja on ottanut valtaa elämästä, se ei sumenna järjen ääntä ja estä asioiden hoitamista.
Eli ihannetilannehan olisi masennuksen kanssa se, että yksilö jaksaa kääntää ajatusmallin siihen, että analysoi mitä tunne hallitsee omassa toiminnassa.
Positiivinen ja voimaannuttava tunne tuo voimaa ja energiaa, kun taas negatiivinen tunne vie voimia ja energiaa. Jos tunteet hallitsevat elämää ja toimintamallit tulevat tunnepohjalta, on mielenhallinta ja kehonhyvinvoinnin hallinta aika haastavaa.
Oman kehon ja mielentilan tarkkailu ei siis pelkästään ole aiheellista sairaille, vaan ihan jokaiselle.
Miten sinä huolehdit itsestäsi?
Miten toimit, jos masentava olotila uhkaa?
Miten käsittelet sen masentavan tunteen?
Mitä toinen voi tehdä hyväksesi?
Mitä itse voit tehdä itsesi ja mielentilasi hyväksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti